TULIPAHAN LUETTUA

Viime vuonna tuli luettua melkoinen määrä kirjoja, sillä lukeminen on minulle rakas harrastus ja rentoutumisen muoto. Tänä vuonna en ole kuitenkaan aloittanut yhtään uutta kirjaa, koska yritän iltaisin saada luetuksi rästiin jääneitä lehtiä.

Tässä pari poimintaa loppuvuoden lukuelämyksistä.

KATI KOIVIKKO: KIRKKAANKELTAISEN WARTBURGIN KYYDISSÄ

Olisikohan ollut lokakuussa, kun luin Kodin kuvalehden pääkirjoituksesta vinkin tästä kirjasta? Jo seuraavana päivänä tarkistin, saako kirjaa lainatuksi lähikirjastosta ja toki sai, mutta kaukolainauksella. Kirja olikin yllättävän suosittu, koska jouduin jonottamaan sitä.

Kati Koivikko opiskeli entisen Itä- Saksan alueella vuonna 1990 ja parisen vuotta sitten hän palasi katsomaan opiskelumaisemiaan. Kolmessakymmenessä vuodessa oli tapahtunut melkoisia muutoksia ja Koivikko halusi selvittää, miten entiset DDR:n kansalaiset ovat sopeutuneet yhdistyneen Saksan jäseniksi. Olipa todella mielenkiintoista lukea, mitä he kaipaavat entisestä kotimaastaan ja miten muutos heitä on hämmentänyt. Poikkeuksetta kaikki haastateltavat kertoivat kaipaavansa DDR:ssä vallinnutta yhteisöllisyyttä ja lähes yhtä moni kritisoi nykyisen Saksan kaupallisuutta ja monissa asioissa tapahtuvaa kyynärpäätaktiikkaa, itsekkyyttä. Toki yhdistyminen on tuonut mukanaan monia positiivisiakin asioita kuten vapaan matkustelumahdollisuuden
Harmillista tietysti on se, että nykyisinkin Saksan itäisissä osissa asuvat, ns. ossit, tienaavat edelleen vähemmän kuin länsipuolella asuvat. Toisaalta monet ovat palanneet entisille asuinsijoilleen huonommista palkoista huolimatta ja luoneet itse pienyrityksiä. Muurin murtuminenhan aiheutti aikoinaan sen ikävän asian, että entisen DDR:n puolelta katosivat työpaikat, kun tehtaita lopetettiin ja teollisuus ajettiin monin paikoin alas.

Minua Saksojen kahtiajako on kiinnostanut kovasti. Liekö sillä vaikutusta, että kävin ensimmäistä kertaa jaetussa Berliinissä kirjoitusten jälkeen vuonna 1981 ja pääsin kurkistamaan räikeää eroa Itä- ja Länsi-Berliinin suhteen? 80-luvun alkupuolella kukaan ei edes pystynyt kuvittelemaan, että muuri joskus purettaisiin. Ja muuri murtui juuri silloin, kun olin saanut esikoiseni ja keskityin vauvanhoitoon. Saksassa tapahtuvat asiat jotenkin vilahtivat tuolloin ohi ymmärrykseni.

ILKKA PUHAKKA: MITÄ SILMÄT EI NÄÄ

Ilkka Puhakka on  vuosia kiertänyt evankelioimassa sekä jakanut humanitaarista apua Venäjän vankiloissa. Luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten ja siellä se oli kirjahyllyssämme odottamassa uutta lukemista. Kannatti lukea toiseenkin kertaan!

Puhakka on armoitettu tarinankertoja ja värikkäällä tavalla hän kirjoittaa, miten "ajautui" vankilatyöhön  entisen elinkautisvangin, sittemmin uskoon tulleen Reijo "Klinu" Loikkasen työpariksi. Yhdessä miehet kiersivät ympäri Venäjää käyden mm. lapsivankilassa, ajoivat käsittämättömän huonoilla teillä satoja kilometrejä, kohtasivat jäykkää byrokratiaa, suoranaista kiusantekoa viranomaisten taholta. Silti miehet eivät luovuttaneet, sillä vankien vastaanottavaisuus oli käsinkosketeltavaa. Varsinainen läpimurto tapahtui, kun yksi suomalainen, vaatimaton mummo oli saanut sydämelleen kutoa sukkia kurjissa oloissa oleville vangeille. Tästä poiki varsinainen sukkalähetystyö ja monien tuhansien vankien jalkoja lämmittivät sukkatalkoisiin osallistuneiden neulojien sukat.

Laulaja Juha Tapiokin oli monilla vankilareissuilla mukana Ilkka Puhakan kanssa  ja itse asiassa Juha Tapio sai yhdeltä reissultaan aiheen lauluunsa Mitä silmät ei nää. Siitä juontuu myös kirjan nimi.

Uusia lukuaelämyksiä odotellessa...

UUDEN ELÄMÄN IHME

Tänä vuonna äitienpäivälahjani oli kyllä niin liikuttava! Rakkaiden nuortemme antamasta  paketista paljastui jotain ihastuttavaa: Isovanhempien kirja. Mitäpä muuta se tiesi kuin että meistä olisi loppuvuodesta tulossa mummu ja pappa. Itkuhan siinä pääsi, kun tällaisen uutisen kuuli.

Tämä kirja lahjoitetaan aikanaan lapselle, kunhan ensin täydennämme sivut.

Koko kesän ja syksyn olemme eläneet mukana tässä odotuksessa, nähneet miniämme masun kasvavan ja sitten olikin viimein syntymän hetki. Keskiviikkona 13.11. tuli maailmaan suloinen pikkuneitonen, suuri Jumalan luomistyö nykerönenineen ja pikkuruisine varpaineen.

Torstaina töiden jälkeen kiisimme sairaalaan tervehtimään tuoreita vanhempia ja ennen kaikkea perheemme ja sukumme uusinta tulokasta. Ihmeellistä, miten pieni ihminen voi vangita huomiomme täydellisesti! Siinä sitä ihasteltiin silkkistä tukkaa, pehmoista ihoa ja pieniä, ohkaisia sormia, jotka kiertyivät papan pikkurillin ympärille. Papan sylissä oli turvallista nukkua. Olemme niin kiitollisia tästä lapsesta! Hänet ympäröi rakastavien ihmisten joukko.

                                             Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,

                                             äitini kohdussa olet minut punonut.

                                                     Minä olen ihme, suuri ihme,

                                             ja kiitän sinua siitä.

                                            Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,

                                            minä tiedän sen.

                                            Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä,

                                            muotoni kuin syvällä maan alla,

                                            mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.

                                            Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,

                                            sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.

                                            Ennen kuin olin elänyt päivääkään,

                                            olivat kaikki päiväni jo luodut.

                                                           (Psalmi 139: 13 - 16)

SYYSLOMALLA PÄÄKAUPUNGISSA

Tänä vuonna sain syyslomaa vain kolme päivää. Keskiviikkona leivoin pitkästä aikaa ruisleipää ja torstai-aamuna hyppäsin bussin kyytiin ja matkustin Helsinkiin.
Laukaalainen Tuija Lauttaanaho järjestää lyhyempiä kotimaan matkoja ja joskus myös reissuja ulkomaille. Tällä kertaa matkattiin siis tutustumaan uuteen kirjastotalo Oodiin ja seuraavana päivänä käytiin vielä Musiikkitalossa.

Oodi valmistui viime vuonna ja kaikkien yllätykseksi kirjastotalosta on muodostunut todellinen suosikkipaikka ja tutustumiskohde. Tällä hetkellä kävjöitä on ollut reilut 2,5 miljoonaa ja oppaamme mukaan 3 miljoonan kävijän raja rikkoutunee vielä tämän vuoden puolella. No, en kyllä yhtään ihmettele, miksi Oodi on niin suosittu. Rakennuksessa on kolme julkista kerrosta. Varsinainen kirjasto eli Kirjataivas on ylimmässä kerroksessa, kakkoskerroksessa on mahdollisuus harrastaa, sillä sieltä löytyy ompelukoneista 3D-tulostuskoneisiin, mahdollisuus äänittää tai tehdä omaa elokuvaa, jopa pieni keittiö omia juhlakokkauksia varten on vuokrattavissa. Katutason kerroksessa sijaitsevat mm. elokuvateatteri sekä kokoustilat.

Ylempiin kerroksiin voi mennä liukuportaita pitkin tai sitten eksoottisia kierreportaita käyttäen. Rakennusvaiheessa  järjestettiin avoin kysely siitä, kenelle kirjasto kuuluu. Vastaukset tallennettiin portaikon Omistuskirjoitus -teokseen, jonka on tehnyt taiteilija Otto Karvonen.

Ah, todellinen Kirjataivas kolmannessa kerroksessa! Valoisuutta, avaruutta, lukunurkkauksia, pallotuoleja, oikeita puita sekä hienot näköalat sekä Töölönlahdelle että Eduskuntatalolle päin.

Oodi on valittu tänä vuonna maailman kauneimmaksi uudeksi kirjastoksi. Rakennus on myös osoitus suomalaisesta korkeatasoisesta arkkitehtuurista, jossa on mm. hyödynnetty kotimaista puuta rakennusmateriaalina. Kelpaa tätä suitsuttaa!

SUOMALAISEN PÄIVÄ

Oletko tietoinen, että Suomalaisen kirjallisuuden seura on kerännyt arkistoonsa tavallisten suomalaisten lähettämiä päiväkirjamerkintöjä, jotka koskevat helmikuun toista päivää? Ensimmäisen kerran kirjoituksia pyydettiin 2.2.1999, seuraavat kymmenen vuotta myöhemmin ja jälleen tänä vuonna  eli 2.2.2019. Vielä tämän päivän aikana ehdit lähettää muistosi, mikäli olet kirjannut helmikuun toisen päivän tapahtumat muistiin. Ohjeet löytyvät täältä.

Tänä vuonna osallistuin itse ensimmäistä kertaa kampanjaan, vaikka mitään erityistä ei ko. päivänä tapahtunutkaan. Itse asiassa podin flunssaa (kuten valitettavasti nytkin 😔) ja vietin ison osan päivästä peitteen alla. Tosin tapahtuihan toki jotain muutakin ja sain kirjoitettua muistojani kahden A4:n verran.

Innostuin vielä tilaamaan SKS:n verkkokaupasta kirjan, joka koostuu 99 suomalaisen tarinasta vuodelta 1999. Kaikkiaan päiväkirjamerkintöjä kertyi tuolloin 24000 henkilöltä. Taidamme olla kirjoittavaa kansaa.

 Minusta tällaisen arkiston kokoaminen on todella upea juttu!
Kirjaa luin suorastaan ahmimalla, sillä oli hauskaa huomata, miten monenkirjavaa päivää tässä maassa elettiin samanaikaisesti. Tietysti päiväkirjamerkinnöistä välittyy myös ajankuvaa: millaisia tv-ohjelmia ihmiset sinä päivänä katsoivat (aika moni tuntui katsovan Thilia thalia tallallaa- ohjelmaa), mitä suuria uutisia hämmästeltiin (mm. lennonjohtajien lakko palkkavaatimustensa takia), montako markkaa ( Elettiin aikaa ennen euroja!) maksoivat kaupassa tehdyt ostokset ja millainen säätila oli eri puolilla Suomea. Aika monessa kirjoituksessa kerrottiin ministeri Johannes Virolaisen syntymäpäivistä ja päivänsankarin sekä Kyllikki-rouvan haastattelusta aamu-tv:ssa.

Kirjaan on koottu tekstejä eri puolilta maatamme ja osin myös juuri sillä hetkellä reissaavilta suomalaisilta. Ikähaitari ja ammattien kirjo on melkoinen. Nuorin muistikuviaan jakava oli 6-vuotias, vanhimmat yli 9-kymppisiä. Osa kirjoittajista on ollut siis jo eläkkeellä, osa on opiskellut, joku kirjoittaa työttömän päivästä. Yllättävän aktiivisia kirjoittajia ovat tuolloin olleet  maanviljelijät ja emännät, opettajat ja hengellisen työn tekijät.

Kirjan tekstit on rytmitetty maakuntien mukaan, mutta omat "kehykset" on laadittu myös matkalla tai ulkomailla olleiden suomalaisten teksteille. Päivä pääkaupunkiseudulla on  hyvin erilainen kuin tunturien kupeessa pohjoisessa asuvan kirjoittajan päivä.

 Itse asiassa jään mielenkiinnolla odottamaan tämän vuoden teksteistä koottavaa kirjaa. En todellakaan odota muistojeni pääsevän kirjan sivuille, mutta aion hankkia teoksen joka tapauksessa sen ilmestyttyä painosta. On hauskaa lukea, mitä joku muu teki sinä päivänä, jona itse köhin ja palelin peitteissä ja jona esikoiseni haki lahjapaperia lainaksi saadakseen kummitytön lahjan paketoiduksi. Lukiko joku muu samat uutiset aamun sanomalehdestä ja söikö iltapalaksi jugurttia marjojen kera? Katsoiko kenties nauhoituksen edellisillan saksalaisesta sarjasta The same sky, kuten minä tein?

Mitä Sinä mahdoit tehdä 2.2.2019? Vieläkö muistat ja kirjoititko silloin päiväkirjaa?

KESÄLUKEMISTA

Tänä vuonna on muisteltu sisällissodan 100-vuotista historiaa. Suvullani ei ole juuri omakohtaista kosketusta asiaan, mutta tiedän, että moni suku kantaa henkisiä arpia tuosta kipeästä, kansakuntaa repineestä  ajasta. Ylilyöntejä tapahtui varmasti puolin ja toisin, toivottavasti anteeksiantamusta olisi myös samoin.
Keväällä kävin lapsuuskodissani ja kun siellä remontin alta piti viedä tavaraa pois, hoksasin kirjahyllyssä Väinö Linnan trilogian Täällä Pohjantähden alla. Niinpä sitten pyysin veljeltäni kirjat lainaan, sillä ajattelin kerrankin lukea klassikkosarjan ajankohtaisuutensa vuoksi. Isä nämä kirjat aikoinaan osti, meiltä jälkipolvilta ne ovat jääneet lukematta, mutta nyt olen siis sukeltanut Suomen historian vaiheisiin kuuluisan romaanisarjan kautta. En ole katunut päätöstäni tarttua luku-urakkaan, vaikkei aihe ole ollenkaan kepeä; päinvastoin.

Niin tuttu aloitus: Alussa oli suo, kuokka  - ja Jussi...

Olen nähnyt useampaan kertaan sekä Edvin Laineen että Timo Koivusalon elokuvaversiot,joten tekstiä lukiessani näen sieluni silmillä myös ne henkilöhahmot, joita kirjan sivuilla esiintyy: Koskelan Jussin ja Alman, Kivivuoren Jannen, Annan ja Oton, räätäli Halmeen, pappilan pariskunnan, jne. Elokuvat tuntuvat olevan aika uskollisia kirjan tekstille.

Molemmissa elokuvaversioissa mm. Akseli on juuri niin jäyhä, yksioikoinen ja puhumaton mies kuin mitä kirjakin kuvaa. Jostain kohtaa pilkahtaa helläkin puoli.

 Itse asiassa jo lapsena (mitenkähän sain luvan katsoa elokuvan?) muistan ihastuneeni mm. Akselin ja Elinan häävalssiin (Laineen versiossa) niin vahvasti, että halusin sen ehdottomasti myös omaksi häävalssiksi 30 vuotta sitten.

Linnan teksti on tietysti vanhahtavaa, välillä puuduttavaakin, mutta silti myös mielenkiintoista. Vaikka historiankirjat todistavat, että torppareita, kuten kirjan Akseli Koskela, osallistui taisteluun punaisten riveissä erittäin vähän - pääasiassahan  punaisissa olivat tehdastyöläiset - mullisti Linnan kirja  yleisen historiankäsityksen. Yhtä kaikki, oli miten oli, ajanjakso oli niin surullisen raadollinen Suomen kansan kohdalla.

Äitinä koen syvästi, miten kauhealta on mahtanut tuntua Jussi ja Alma Koskelasta (vaikka he fiktiivisiä hahmoja ovatkin), joiden kaksi poikaa valkoiset teloittivat ja esikoinen Akseli virui vuosia vankileirillä ja toisaalta miten Akselin ja Elinan kaikki kolme poikaa menehtyivät talvi- ja jatkosodissa. Samankaltaista surua koettiin oikeasti noina vuosina monessa perheessä; jälkimmäistä puolison papan veljen kaaduttua rintamalla.

 Kirjasarjaa lukiessa olen myös monesti ajatellut isääni varmaan senkin takia, että siellä täällä näkyy isän jättämiä sormenjälkiä. Vakaan maanviljelijän käsiin taisi aina jäädä vähän likaa, vaikka kuinka käsiään pesi. Rakas isä oli kova lukumies; siitä kai minullekin on periytynyt lukuinnostus.

Luku-urakka ei ole ihan vielä päätöksessä, mutta ennen syksyä viimeisenkin osan yli 500 sivua on kahlattu loppuun. Oletko Sinä kenties lukenut tämän trilogian läpi?

RETROKEIDAS

Aika harvoin tulee käytyä kirppareilla, joten minulle ei ole kehittynyt aarteenlöytämisvainua. Perjantaina pyörähdin kuitenkin Laukaassa ja poikkesin paikallisella kirpparilla. Tai hetkinen: ei siis kirpputorilla vaan Retrokeitaalla. Nimessä on heti jotenkin positiivisempi kaiku; saatavilla on retroa ja vähän tuoreempaa, siistiä tavaraa kelpohintaan.

Retrokeidas toimii Väentupa ry:n alaisuudessa ja sen tuotto menee siis yhdistyksen toiminnan tukemiseen.

Retrokeidas  on saanut uutta ilmettä vetäjän vaihduttua. Tavarat on sijoiteltu uudella tavalla esille, huonekaluista tehty kivoja nurkkauksia vaikka levähtämiseen ja kahvikupposesta nauttimiseen.

Minna Maria Korkeamäki on uudistanut Retrokeidasta reippaalla kädellä. Taiteellisella henkilöllä visioita riittää.

                 

Niin retroa!

Myyntitiskin julkisivu on oivallista kierrätystä. Tietosanakirjat ovat uusiokäytössä. 😉

Tästä salkusta tuli muistoja mieleen: yhteiskunnallisesti aktiivinen isäni kuljetti samanlaisessa "attaseasalkussa" kokouspapereitaan joskus 70-luvulla.

Muuttolinnuille varattuja ihkauusia yksiöitä saa myös ostaa Retrokeitaasta. Kevätpäivinä myyntiä on ollut mukavasti ja linnunpöntöt ovat päässeet uusiin maisemiin iloa tuottamaan.

Retrokeitaalla poikkean toisenkin kerran. Ja ps: löytyihän minullekin jotain, joten ei ollut tyhjä käynti senkään puolesta.  😄

Oletko Sinä innokas kirpparikävijä ja aarteenmetsästäjä?