VIIKKO SITTEN SUNNUNTAINA

                                       Viime sunnuntaina oli aihetta liputukseen.
                                       Kukkasetkin tervehtivät
                                       toukokuun toisen sunnuntain juhlijoita.
                                       Kylätie oli hiljainen, kun lähdin aamulenkille
                                       lähimetsään.
                                       Halkopinon ohitse tutuille poluille.
                                       Herkkiä huomioita vihreyden keskellä.
                                       Iltapäivällä ihanin vieras mummun ilona.

100-VUOTIAAN SUOMEN TONTTUSET LIIKKEELLÄ

Olen elokuun alusta lähtien ollut pienen kyläkoulun eskariopena. Hauskaksi asian tekee se, että olen itse käynyt samaista koulua kuusi ensimmäistä kouluvuotta. Kovasti olen nauttinut pienen (tai no ei ihan pieni: yli kahdeksankymmentä oppilasta) koulun tunnelmasta ja leppeästä meiningistä. Vanha puukoulu seisoo pihapiirissä jämäkästi, vaikka se jo onkin käyttökiellossa. Samoin vanha pihapuu on pystyssä; se sama, jonka juurella jo lapsena leikin koulutovereiden kanssa. Sukupolvet vaihtuvat, uudet lapset kirmaavat pitkin pihaa, mutta jotkin asiat tuntuvat säilyvän.

Toissa maanantaina töihin tullessani havaitsin eskarin ovella kivan yllätyksen: koulumme emäntä, joka hänkin on samaisen koulun entisiä oppilaita, oli tehnyt viikonlopun aikana hauskan havutontun, joka nyt seisoo ovenvartijana ja toivottaa lapset ja meidät aikuisetkin tervetulleiksi.

Liekö tämä tonttusen serkku vai veli? Se puolestaan seisoo keittiön oven vieressä ja tarkkailee lasten touhuja.

Koko koulun väki on koristellut Suomi 100-pihapuita. Myös eskarit ovat osallistuneet koristeluun sormivirkkauksin ja lankatupsuin. Ja tupsujahan on tietysti tasan sata kappaletta. Tupsuja ovat valmistaneet eskarilaisten lisäksi 1-2 -luokkalaiset.

Koristelussa on ollut myös kierrätysideaa: vanhat lapaset ja sukat jatkavat elämäänsä uusiokäytössä.

Koulu juhlii 100-vuotiasta Suomea 5.12. kahden muun kyläkoulun kanssa yhteisessä juhlassa, me puolestaan pidämme oman itsenäisyyspäivän vastaanoton tiistaina ja kutsumme isovanhemmat kylään perjantaina 8.joulukuuta. Alla olevaa laulua on harjoiteltu sekä vierailupäivää että tulevaa joulujuhlaa varten. Ensi viikko on siis todellinen juhlaviikko!

ILON PÄIVÄ TÄYNNÄ HELLYYTTÄ

Torstaina  päiväkodilla pidettiin perinteinen isovanhempain päivä. Ajankohdat ja teemat ovat vuosittain vaihdelleet, mutta nyt ajoitimme tämän tärkeän tilaisuuden pääsiäisen alle ja järjestimme yhteisen askarteluhetken.

 Isovanhempia saapui paikalle yhdeksäntoista, joten tupa täyttyi iloisista tapaamisista ja puheensorinasta. Lasten kanssa leivottiin mustikkamuffineja jo tiistaina ja niitä sitten tarjoiltiin askartelun lomassa.

Jaksan aina iloita eri sukupolvien kohtaamisesta erikoispäivänämme! Lapset odottavat kovasti mummojen ja ukkien saapumista ja päiviä lasketaan etukäteen. Yhtä merkittävä päivä se tuntuu olevan myös isovanhemmille: lapset kaapataan jo eteisessä syliin ja kainaloon, silityksiä ja helliä sanoja tuhlaillaan. Lapsi saa olla todella rakastettu.

 Askartelimme jo nyt virpomaoksia ja kuulin useamman mummon ja ukin siirtävän samalla perinnetietoutta lapsenlapselleen. Toisessa pöydässä syntyi oikea tiputarha. Ukin kanssa leikeltiin alustaa, mummon kanssa liimailtiin ja kiinnitettiin höyheniä pyrstöksi. Eivätkä nämä tiput näytäkin kuin laulavalta kuoroporukalta?

Sunnuntaina hyppään jälleen junan kyytiin ja matkustan Tampereen kautta Kauhavalle. Härmässä alkaa kolmas kuntoutusviikko. Suurin osa vaatteista on jo pakattu. Nähtäväksi jää, miten paljon sairastettu influenssa on vienyt voimia ja lihaskuntoa. Täytynee liikkua omaa oloa tunnustellen.

Aurinkoista viikonloppua Teille jokaiselle! Kevät etenee, vaikka kylmyys aiheuttaa vähän takapakkia.

MUMMOLASSA

Mayo,  blogissa Pieni ihminen, suuri elämä, haastoi kertomaan mummolakokemuksia ja minäpä tartuin tähän haasteeseen, kaivoin esiin vanhoja valokuvia ja hieroin muistinystyröitä.Tästä se siis lähtee:

Äitini äiti, Aino, oli Karjalan siirtolaisia. Hän oli syntynyt Tulolan saaressa, Sortavalan maalaiskunnassa huhtikuussa 1907 ja avioitui pappani Toivon kanssa kesäkuussa 1931. Perhe kasvoi neljällä tyttärellä ja yhdellä pojalla. Tosin vanhin tytöistä kuoli aivan vauvana. Sota ajoi perheen evakkoon ja uusi koti löytyi monien vaiheiden jälkeen Keski-Suomesta, pienestä maalaiskylästä.

Mummo eli pitkän elämän. Hän kuoli 91-vuotiaana, ja voisi sanoa, että elämästä kyllänsä saaneena, sillä hänellä oli loppuvuosinaan kova taivasikävä.

Mummo oli eläväinen, herkkä nauramaan,mutta myös herkkä kyyneliin. Hän teki niin ihania karjalanpiirakoita ja sultsinoita, että vieläkin vesi kihoaa kielelle niitä ajatellessa. Mummo oli myös erittäin työteliäs ja aina, kun mummolassa kävimme, tuntui, että mummolla oli monta puuhaa tekeillä. Tosin niin kiire ei ollut koskaan, etteikö mummon kahvi-tai ruokapöytä olisi jäänyt kattamatta. En muista kovin usein istuneeni mummon sylissä, mutta tiesin meidän olevan hänelle tärkeitä.

Yksi tärkeimmistä asioista on, että tiesin mummon olevan suvun vankka esirukoilija. Joskus hän tuli maininneeksi, että muistaa nimeltä joka ilta kaikkia lapsiaan ja heidän perheidensä jäseniä. Loppuvuosina mummolla olikin jo kovin pitkä nimilista muistettavana, mutta uskon, että noihin rukouksiin kätkeytyy yhä edelleen paljon siunausta, jotka kantavat sukupolvien yli.

Vanhempani tapasivat toisensa  kotikylällään ja avioiduttuaan äiti muutti isän kotitilalle, jossa asui anoppinsa, Miina-mummon kanssa samassa taloudessa. Kotini oli minulle samalla siis myös mummola. Miina-mummo oli minulle hyvin läheinen. Hän syntyi kesällä 1891 ja avioitui vaarin kanssa 1912. Vaari ehti kuolla vajaa kolme vuotta ennen syntymääni, joten häntä en koskaan tavannut.

Mummon vieressä nukuin monena yönä. Saatoin tulla keskellä yötäkin vintiltä pimeitä rappusia ja kömpiä mummon viereen lämpimän peiton alle. Joskus leikimme pöydän allakin. Mummolla oli pitkään pitkät hiukset, mutta jossain vaiheessa hän leikkautti tukkansa. Muistan vielä mummon harmaantuvat hiukset, kun hän niitä kampaili. Usein myös istuin mummon sylissä, kun hän kampasi minun hiuksiani ja selvitti tukan takkuja yön jäljiltä. Muistikuvissani mummo oli hiljainen, hymytön, mutta suloinen ja lämmin ihminen.Mummo kuoli vuonna 1970, melkein 79-vuotiaana.

Ihanaa, että olen saanut tavata molemmat mummoni, saada heiltä rakkautta ja huolenpitoa niin lapsuudessa, nuoruudessa kuin aikuisuudessakin. Mitäpä maailma olisikaan ilman rakastavia mummoja!

ISOVANHEMPIEN PÄIVÄ

Tänään päiväkodissa vietettiin isovanhempien päivää. On aina yhtä suloista katsoa eri sukupolvien kohtaamista, molemminpuolista iloa ja rakkautta. Onneksi on mummoja ja pappoja! Isovanhemmat ovat valtava rikkaus lapsen elämässä. Sanotaan, että lastenlapset ovat elämän jälkiruoka ja heidän kauttaan saadaan vielä uusi mahdollisuus paikata niitä virheitä, mitä omien lasten kanssa tuli  ehkä tehtyä.

Kun itse olin lapsi, mummoni eli isän äiti asui kanssamme samassa taloudessa. 60-luvulla  sellainen perhemuoto oli hyvin tavallista erityisesti maaseudulla. En  ollut lapsena  päivääkään vieraalla hoidossa, sillä mummo katsoi peräämme ja piti meistä hyvää huolta, kun vanhemmat olivat askareissaan. Mummo on muistikuvissani hyvin perinteinen, vähän harmaa, mutta niin rakas! 10-lapsisen perheen kasvattanut Miina-mummo jaksoi pitää sylissä ja selvittää hiusteni takut yöunien jäljiltä. Mummo ei koskaan hätistänyt pois luotaan ja aina hänellä oli aikaa meille lapsille. Mummo suostui jopa kömpimään pöydän alle ja tulemaan "tupaani" kahville. Pienen tytön jännittävä leikkipaikka oli siis joskus pöytäliinan suojissa ja siellä yhdessä leikittiin.
 Usein hiivin mummon viereen alakertaan ja nukahdin hänen lämpöönsä. Mummo kuoli keväällä, kun itse olin aloittanut koulunkäynnin syksyllä. Jotain elämässäni silloin muuttui. Toki aika meni menojaan ja ikävä vähitellen haihtui, mutta ihanat muistikuvat jäivät silti elävinä mieleen.

En ole vielä itse mummo, mutta innolla odotan sitä aikaa. Kenties minäkin saan joskus pitää lapsenlapsiani sylissä ja selvitellä takut hiuksista, rakastaa ehdoitta ja jakaa sitä lämpöä, mitä isovanhemmat lastenlapsiinsa tuhlaavat.