"Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas..."
Tämä virsi tuli mieleeni, kun katson juuri nyt ikkunasta sinistä taivasta ja valkeaa maata. Ikkunasta näkyy Suomen lippukin, jonka viritin aamulla YK:n päivän kunniaksi.
Tämä päivä on myös vanhempieni hääpäivä. Jos he eläisivät, juhlittaisiin jo 68. hääpäivää. 24.10.53 äiti oli 18-vuotias morsian, isä kymmenen vuotta vanhempi. Nuoret vihittiin Äänekosken kirkossa ja häät pidettiin kotikylän nuorisoseurantalolla, jonne kokoontui paljon väkeä: sukua, ystäviä, naapureita. Häälahjaksi saivat mm. ruokailuastiaston, luupäiset ruokailuvälineet ja hetekat. Isä ja äiti ehtivät viettää yhdessä avioparina 42,5 vuotta, kunnes kuolema heidät erotti. 40-vuotishääpäivää juhlittiin isolla porukalla (mutta ihan omalla perheellä) yllätysjuhlina. Kuopuksemme oli silloin vajaa 1/2-vuotias ja kuvissa papan sylissä. Liehukoon lippu myös heidän hääpäivänsä kunniaksi!
Aamulla mittari näytti -7 astetta. Aurinko kohosi hiljakseen, kiirettä pitämättä ja kun vihdoin tuli valoisaa, lähdin lenkille raikasta ilmaa hengittelemään. Puhelimen otin mukaan ja napsin kuvia matkani varrelta, joten kävelytahti ei päätä huimannut. 😉 Päätin kuitenkin, että nautin kauneudesta enkä hikilenkistä.
Alkumatkasta näin lätäköitä jäätyneenä. Joka vuosi tämä tämmöinen jaksaa ihastuttaa. Teki mieli hypätä jään päälle ja kuunnella sen mukavaa ritinää, mutta sitten tyydyin kuvaamaan . Jospa lapsenlapsi päiväkävelyllä saa ilon särkemisestä. Elämystä sekin!
Miten pakkanen osaakin tehdä taidetta kauniisti?
Pihlajanmarjoillakin lumikuorrute. Vielä riittää tilhillä syötävää.
Kanervat ja muu pikkukasvillisuus lumen peitossa. Uinuvatko tyytyväisinä?
Hiljainen oli tämä kylätie kulkea ja kuunnella. Kiitollinen mieli tästä kauneudesta!
PS: Eilen kaivoin ensimmäistä kertaa jouluista musiikkia esiin. Oli jo ihan pakko kuunnella vähäsen englantilaisia joululauluja.
