lauantai 10. huhtikuuta 2021

TORSTAIAAMUNA KELLO KAHDEKSAN...

 ... näytti maailma tältä:



Kevätsää on oikukas. Tällä viikolla on lunta tullut ihan aurattavaksi asti, mutta onneksi aurinkokin tekee osuutensa sulatushommissa. Torstaiaamu oli todella huikaisevan kaunis ja uusi lumi kesti vain hetken puiden oksilla. Kameraan en ole koskenut kolmeen viikkoon, mutta nyt vihdoin kaivoin sen esiin ja ikuistin ohikiitävän hetken. 





Hieno hetki nytkin! Aurinko paistelee valkoisten pilvien lomasta. Hyvää ja leppoisaa viikonloppua!



maanantai 29. maaliskuuta 2021

MITÄ MÄNNYT NÄKEVÄT

 Tammikuisessa Opettaja-lehdessä oli juttua Anna Soudakovasta, vantaalaisesta äidinkielenopettajasta, joka on kirjoittanut esikoisromaanin Mitä männyt näkevät. Jutun perusteella halusin ehdottomasti lukea kirjan, mutta jouduin odottelemaan tovin aikaa, ennen kuin sain sen lainatuksi. Kaikesta päätellen kirja on siis suosittu. 

Soudakova on syntyjään venäläinen, Pietarissa lapsuutensa elänyt, mutta sukujuuriltaan inkerinsuomalainen. Esikoisromaani onkin syntynyt Soudakovan isovanhempien elämäntarinan pohjalta. 

 Kirjan alussa juhlitaan pienen Juri-pojan 5-vuotissyntymäpäiviä. Suku on koolla ja yhdessä vietetään hauskaa syntymäpäivää, mutta muutamien päivien kuluttua Jurin elämä muuttuu lopullisesti. Koska pojan vanhemmat kuuluvat inkerinsuomalaisiin, heidät ilmiannetaan tekaistuin syytöksin ja molemmat vanhemmat teloitetaan Stalinin vainoissa. Juri, isosisko Maria sekä iäkkäät, surun murtamat isovanhemmat siirretään Uzbekistaniin. Siellä heidän pitää ilmoittautua säännöllisesti viranomaisille, mutta yhteisö ottaa heidät jäsenikseen: " Kaikki ovat myös tietoisia, että ukko, tämän iäkäs vaimo ja kaksi lapsenlasta ovat saapuneet tähän paahtavaan kaupunkiin karkotuspaperit kourassaan. He ovat isänmaan vihollisten vanhempia ja lapsia. Enempää ei kysellä."

Isovanhempien kuoltua Juri ja Maria joutuvat lastenkotiin. Kaikki menee aluksi hyvin, kunnes 16 vuotta täyttänyt Maria siirretään toiseen laitokseen kauaksi veljestään. Silloin alkavat Jurin piinavuodet. Häntä ja muitakin lastenkodin lapsia kohdellaan sadistisesti ja Juri päättää karata. Hän hyppää junaan ja piiloutuu tavaravaunuun. Valitettavasti lujasti takana sullkeutuva ovi leikkaa Jurin sormen poikki ja hänet löydetään vaunusta tiedottomana verilammikossa, likaiseen rättiin kääritty sormi vierellään. Ystävällinen juutalaiskirurgi, joka on karkotettu maan ääriin, ompelee sormen. Muistutuksena tuosta junamatkasta Jurin sormi jää ikuisesti erilaiseksi, mutta parasta sentään, että Juri pääsee sisarensa luokse. 

Juri jää tyystin yksin, kun sisar Maria kuolee tehtaassa sähköiskuun. Vielä kymmenen vuotta siskonsa kuoleman jälkeen Juri kuulee Marian sanat mielessään: "Älä ikinä usko, että isä ja äiti ovat syyllisiä. Älä koskaan näytä, ettet usko. Sulaudu joukkoon". Juri haluaa saada selvyyden menneisyydestään ja vanhempiensa kohtalosta. Juri tutustuu työpaikallaan Tanjaan, jonka kanssa avioituu ja jakaa loppuelämänsä. Vuodet ja vuosikymmenet vierivät, perhe kasvaa, maailma muuttuu. 90-luvulla on mahdollista muuttaa Suomeen ja niin tekee ensin Jurin ja Tanjan tytär Sonja perheineen. "Sonjan perheen pitää lähteä, kun he vielä voivat. Kun kerrankin pieni tuuletusikkuna on raaollaan. Kun Suomi on vielä  kutsuvainen ja vastaanottava."

Juri ja Tanja seuraavat perässä ja hekin muuttavat lähelle Sonjaa, Suomen Turkuun. Tanja on muuttamisen puolestapuhuja. Hän käy ensin tyttärensä luona ja kertoo puhelimessa Jurille liikuttuneena: "Kun tulin tänne, tiedäthän, ymmärsin, kuinka yksinäisiä ja onnettomia minä ja sinä olemme olleet siellä Pietarissa nämä kuukaudet. Lasten elämä on nyt täällä... Ja täällä on kaikki muutenkin niin ihmeellisen hyvin. Tiedätkö, kaikki on tehty jotenkin ihmisiä varten... Mitä jos me muutettaisiin myös?" Muutto ja sopeutuminen uuteen kulttuuriin ja kieleen ei ole kivutonta, mutta aika tekee tehtävänsä.

Vielä ennen kuolemaansa Juri saa Venäjältä kirjallisesti virallisen tiedon vanhempiensa kohtalosta. Valtio pahoittelee, että vanhemmat on tuomittu kuolemaan syyttöminä Stalinin vainoissa. Juri ja Tanja ehtivät käydä yhdessä katsomassa paikan, jossa vanhemmat on teloitettu ja kuopattu joukkohautaan.

 Toki olen lukenut historian tunneilla Stalinin joukkomurhista, mutta tämä teos teki tuosta hirveästä ajanjaksosta todentuntuisemman. Ajattelin vahvasti Juria ja Mariaa, jotka menettivät vanhempansa ja sitä traumaa, mitä he kantoivat sydämessään loppuun asti. Kirjan kirjoittaminen on ollut varmasti terapoivaa myös Jurin jälkeläiselle, Annalle. Samalla se on kunnianosoitus menneille sukupolville. 

Kiitos, Anna Soudakova! Tarjosit vahvan lukukokemuksen!



 



maanantai 15. maaliskuuta 2021

JÄINEN JA MYSTINEN HITONHAUTA

 Talvilomaviikolla teimme jokavuotiseen tapaan retken Hitonhaudalle. Moni muukin oli päättänyt valita paikan retkikohteekseen samaisena päivänä, sillä oli tosi hankala löytää parkkipaikkaa. Koska lunta on nyt todella paljon, ovat pienet metsätiet entistä kapeampia ja puolisokin joutui peruuttamaan autoaan hyvän matkaa, jotta Hitonhaudalta poislähtijät pääsivät isommalle tielle.

Kevätsää on niin oikukas! Sen saattoi taas todeta, kun retkipäivän aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena, mutta lähtöhetken koittaessa taivas oli jo täysin harmaa. Perille päästessä lunta satoi isoina leppeinä ja vähän se latisti sekä tunnelmaa että näköaloja. Isot jääseinämät peittyivät lumiharsoon eivätkä oikein päässeet oikeuksiinsa ainakaan kuvaajan kannalta.






Jääseinämien luo oli aika haasteellista kulkea, kun lunta oli rotkon pohjallakin niin valtavasti. Jopa kiviportin alunen oli täynnä lunta ja alitse piti mennä konttaamalla. Itse en valinnut tuota reittiä vaan laskin pyllymäkeä ison kivipaaden toiselta puolen. 




Pois lähtiessä aurinko -veitikka ilmestyi paistelemaan retkeläisille ja sininen taivas avautui katoksi. Metsässä kävely virkisti kehoa ja mieltä.


Eikä retkeä ilman eväitä! Makkaranpaistoa nuotiolla (laavulla oli sen verran istujia, että päätimme pitää reilut turvavälit) ja kahvia termarista muutamalla omenaviipaleella höystettynä; mikä sen mukavampi päätös patikoinnille?


keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

HIMMELEITÄ JA PÄÄSIÄISMUNIA

 Päätin poiketa loman kunniaksi Äänekosken taidemuseossa tyydyttämässä taiteen ja kulttuurin nälkää. Jo itsessään vanha museorakennus saa hyvälle mielelle. Vuonna 1900 rakennettu talo on toiminut aluksi isännöitsijän kotina, myöhemmin sitä on käytetty klubitalona ja Osuuskunta Metsäliiton piirikonttorina. Vuodesta 2005 talo on toiminut kaupungin taidemuseona.

Tien toisella puolella on myös vanha tehtaalle kuuluva tiilirakennus. Liekö pääkonttori? En tiedä sen historiaa.

Taidemuseossa on pysyväisnäyttely, mutta myös vaihtuvia näyttelyitä. Minut paikalle houkutti erityisesti Sirpa Hasan ja Päivi Pullin Himmelifantasioita. Sirpa Hasa on ohjannut joka toinen vuosi kaupungin kaikille eskariryhmille satutaideprojekteja, joten hänen työakentelytapaansa olen päässyt tutustumaan sitäkin kautta.

Näyttelyssä yhdistetään hauskalla tavalla pääsiäinen ja joulu; sikäli mikäli himmeli mielletään enemmän jouluun liittyväksi koristeeksi. Himmelit on tehty kierrätysmateriaalista kuten lehden tai kartastojen sivuista sekä tietokoneiden osista. Miten oivallista!


Päivi Pulli: Tuulettimet

Sirpa Hasa: Munat maailmalla - sarjasta Ubudin lyhdyt


Päivi Pulli: Karuselli

P.Pulli: Appelsiinimarianne

P.Pulli: Suojelus

P.Pulli:Ruokokertut


P.Pulli:Marianne

S.Hasa: Pesinnän odotus



P.Pulli: Pääsiäisryijy



S.Hasa: Kevätpyramidi

P.Pulli: Kevätraanu

S.Hasa: Katiska


Jo vihertää! Tuli ihan keväinen mieli!


PS: Topi Tonttunenkin pääsi museokierrokselle ja tutustui Liimattalan koulun entisen opettajan Toivo Parantaisen taidekokoelmaan ja hänen omistamiinsa tavaroihin. Käväise katsomassa Topin löydöt täältä