Keväällä kävin lapsuuskodissani ja kun siellä remontin alta piti viedä tavaraa pois, hoksasin kirjahyllyssä Väinö Linnan trilogian Täällä Pohjantähden alla. Niinpä sitten pyysin veljeltäni kirjat lainaan, sillä ajattelin kerrankin lukea klassikkosarjan ajankohtaisuutensa vuoksi. Isä nämä kirjat aikoinaan osti, meiltä jälkipolvilta ne ovat jääneet lukematta, mutta nyt olen siis sukeltanut Suomen historian vaiheisiin kuuluisan romaanisarjan kautta. En ole katunut päätöstäni tarttua luku-urakkaan, vaikkei aihe ole ollenkaan kepeä; päinvastoin.
Niin tuttu aloitus: Alussa oli suo, kuokka - ja Jussi...
Molemmissa elokuvaversioissa mm. Akseli on juuri niin jäyhä, yksioikoinen ja puhumaton mies kuin mitä kirjakin kuvaa. Jostain kohtaa pilkahtaa helläkin puoli.
Itse asiassa jo lapsena (mitenkähän sain luvan katsoa elokuvan?) muistan ihastuneeni mm. Akselin ja Elinan häävalssiin (Laineen versiossa) niin vahvasti, että halusin sen ehdottomasti myös omaksi häävalssiksi 30 vuotta sitten.
Linnan teksti on tietysti vanhahtavaa, välillä puuduttavaakin, mutta silti myös mielenkiintoista. Vaikka historiankirjat todistavat, että torppareita, kuten kirjan Akseli Koskela, osallistui taisteluun punaisten riveissä erittäin vähän - pääasiassahan punaisissa olivat tehdastyöläiset - mullisti Linnan kirja yleisen historiankäsityksen. Yhtä kaikki, oli miten oli, ajanjakso oli niin surullisen raadollinen Suomen kansan kohdalla.
Äitinä koen syvästi, miten kauhealta on mahtanut tuntua Jussi ja Alma Koskelasta (vaikka he fiktiivisiä hahmoja ovatkin), joiden kaksi poikaa valkoiset teloittivat ja esikoinen Akseli virui vuosia vankileirillä ja toisaalta miten Akselin ja Elinan kaikki kolme poikaa menehtyivät talvi- ja jatkosodissa. Samankaltaista surua koettiin oikeasti noina vuosina monessa perheessä; jälkimmäistä puolison papan veljen kaaduttua rintamalla.
Kirjasarjaa lukiessa olen myös monesti ajatellut isääni varmaan senkin takia, että siellä täällä näkyy isän jättämiä sormenjälkiä. Vakaan maanviljelijän käsiin taisi aina jäädä vähän likaa, vaikka kuinka käsiään pesi. Rakas isä oli kova lukumies; siitä kai minullekin on periytynyt lukuinnostus.
Olen lukenut ja tykkäsin kovasti. Meillä oli ne apeltani jääneinä. Ja kuinka ollakaan juuri taannoin näin jossain marketissa kirjan, jossa oli nuo kolme osaa samassa. Kannetkin näytti vanhaan tyyliin tehdyiltä. Mutta mitä itse sarjaan tulee, niin minua se kiinnosti senkin takia, että siitä sain ikäänkuin jotain käsitystä omien, isäni puoleisten isovanhempien elämästä. Mummuni kaksi vanhinta veljeä meni Amerikkaan muutama vuosi ennen Titanicia, keskimmäiset eli yksi veli ja mummuni jäivät tänne kotimaahan ja perustivat täällä perheen, ja sitten kaksi nuorinta oli mukana sisällisodan touhuissa punaisten puolella. He joutuivat sitten vangituksi ja kuolivat Lahdessa vankileirillä. He olivat Vesilahdelta eli aika lähellä niitä romaanin kuviteltuja paikkoja. Ja joku sukunimikin kirjassa on samanlainen kuin suvullani. Ei siis ihme, että kirjat tuntui minusta erityisen kiinnostavalta. Pitäisi ehkä taas ottaakin luettavaksi. Elokuvanakin meiltä kyllä löytyy.
VastaaPoistaJa vieläpä tuli mieleeni tähän aiheeseen liittyen, Pekka Simojoki kertoi Lieksassa käydessä syksyllä esitettävästä Sovinto-musikaalista, joka on hänen ja Lasse Heikkilän yhteisesti alkuun laittama. Tässä linkki juttuun siitä: https://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/lasse-heikkila-ja-pekka-simojoki-tuovat-musikaalissa-punaiset-ja-valkoiset-yhteen/ Mukavaa kesää Piipe:)
Voi, onpa surullista, että sukusi on joutunut kokemaan kovia sisällissodan aikana. <3
PoistaTuosta musikaalista luinkin jostain lehdestä ja näin kuvan, jossa "valkoinen" Simojoki kätteli "punaista" Lasse Heikkilää. Se kosketti. Kiitos, käyn vielä lukemassa tuon antamasi artikkelivinkin.
Löytyy omasta hyllystä nämäkin ja lukenut pari kertaa koko sarjan. Välillä luen vieläkin pätkiä sieltä täältä. Kirjasarja oli äänestetty suosituimmaksi 2014 ilmestyneessä 50 parasta kirjaa teoksessa. (Avain, tekijät Katja ja Aino-Maria)
VastaaPoistaSamaa mieltä olen!
Elokuvatkin on nähty useampaan kertaa, mielestäni se ensimmäinen on paras!
Kaunista kesää Piipe♥
Kirjatrilogia on siis sinulle tuttuakin tutumpi!
PoistaPidin itse molemmista elokuvaversioista, vaikka toki tuo Koivusalon versio oli aika paljon raakempi enkä hirvinnyt edes katsoa ihan joka kohtaa.
Suloista suvea sinullekin!
Minunkin rakas isäni oli kova lukumies. Päätalo oli hänen suurin kirjailijansa, isä omisti jokaisen Päätalon teoksen ja luki ne kerta toisensa jälkeen. Jälkiä on niihinkin jäänyt ❤
VastaaPoistaKaikki Päätalot löytyivät myös isän kirjahyllystä. Uuusin kirja ostettiin aina joko isänpäivälahjaksi, jouluksi tai syntymäpäivän aikaan. Siellä ne Päätalot nököttävät nyt lapsuuskodin kirjahyllyssä.
PoistaEikö ole koskettavaa, miten isä tai äiti kulkee muistoissa mukana? <3
Näin lapsena elokuvan, ja se kosketti herkän lapsen mieltä painajaisten kera.
VastaaPoistavahvoja mielikuvia minullekin jäi muistiin. Omien lasteni en olisi antanut sitä katsoa, mutta ehkä meitä silloisia lapsia ei tajuttu suojella kauheuksien näkemiseltä.
PoistaEn ole noita tiiliskiviä lukenut, mutta kumman tutuilta ne tuntuvat ja taitavatpa löytyä minunkin lapsuudenkodista. Ehkä tuttuus tulee elokuvien kautta, kaikessa koskettavuudessaan.
VastaaPoistaVarmaan ne aika monen kodin kirjahyllystä aikoinaan löytyivät. Muistikuva on ainakin vahva ja muistan yhä, kuinka isä luki niitä illalla sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Nyt teen itse sitä samaa. :)
PoistaOn niissä paljon lukemista... Elokuvan olen katsonut, mutta tuota sarjaa en ole lukenut.
VastaaPoistaMukavaa alkavaa elokuuta sinulle:)
Sivuja kertyy yhteensä toistatuhatta, joten onhan siinä sanoja peräkkäin. ;)
PoistaIhanaa elokuuta myös Sinulle, Tuta!
Juu, luettu on. Pysäyttävä ja koskettava trilogia <3 Mukavia lukuhetkiä!
VastaaPoistaIhana esittely ja on tuttu kirjasarja ja elokuvakin. Muistan myös Akselin ja Elinan häävalssin ja luulin että se olisi myös omani. No eihän meillä valssattu tietenkään, mulla oli niin umpiuskovainen äiti:)
VastaaPoista