Tammikuisessa Opettaja-lehdessä oli juttua Anna Soudakovasta, vantaalaisesta äidinkielenopettajasta, joka on kirjoittanut esikoisromaanin Mitä männyt näkevät. Jutun perusteella halusin ehdottomasti lukea kirjan, mutta jouduin odottelemaan tovin aikaa, ennen kuin sain sen lainatuksi. Kaikesta päätellen kirja on siis suosittu.
Soudakova on syntyjään venäläinen, Pietarissa lapsuutensa elänyt, mutta sukujuuriltaan inkerinsuomalainen. Esikoisromaani onkin syntynyt Soudakovan isovanhempien elämäntarinan pohjalta.
Kirjan alussa juhlitaan pienen Juri-pojan 5-vuotissyntymäpäiviä. Suku on koolla ja yhdessä vietetään hauskaa syntymäpäivää, mutta muutamien päivien kuluttua Jurin elämä muuttuu lopullisesti. Koska pojan vanhemmat kuuluvat inkerinsuomalaisiin, heidät ilmiannetaan tekaistuin syytöksin ja molemmat vanhemmat teloitetaan Stalinin vainoissa. Juri, isosisko Maria sekä iäkkäät, surun murtamat isovanhemmat siirretään Uzbekistaniin. Siellä heidän pitää ilmoittautua säännöllisesti viranomaisille, mutta yhteisö ottaa heidät jäsenikseen: " Kaikki ovat myös tietoisia, että ukko, tämän iäkäs vaimo ja kaksi lapsenlasta ovat saapuneet tähän paahtavaan kaupunkiin karkotuspaperit kourassaan. He ovat isänmaan vihollisten vanhempia ja lapsia. Enempää ei kysellä."
Isovanhempien kuoltua Juri ja Maria joutuvat lastenkotiin. Kaikki menee aluksi hyvin, kunnes 16 vuotta täyttänyt Maria siirretään toiseen laitokseen kauaksi veljestään. Silloin alkavat Jurin piinavuodet. Häntä ja muitakin lastenkodin lapsia kohdellaan sadistisesti ja Juri päättää karata. Hän hyppää junaan ja piiloutuu tavaravaunuun. Valitettavasti lujasti takana sullkeutuva ovi leikkaa Jurin sormen poikki ja hänet löydetään vaunusta tiedottomana verilammikossa, likaiseen rättiin kääritty sormi vierellään. Ystävällinen juutalaiskirurgi, joka on karkotettu maan ääriin, ompelee sormen. Muistutuksena tuosta junamatkasta Jurin sormi jää ikuisesti erilaiseksi, mutta parasta sentään, että Juri pääsee sisarensa luokse.
Juri jää tyystin yksin, kun sisar Maria kuolee tehtaassa sähköiskuun. Vielä kymmenen vuotta siskonsa kuoleman jälkeen Juri kuulee Marian sanat mielessään: "Älä ikinä usko, että isä ja äiti ovat syyllisiä. Älä koskaan näytä, ettet usko. Sulaudu joukkoon". Juri haluaa saada selvyyden menneisyydestään ja vanhempiensa kohtalosta. Juri tutustuu työpaikallaan Tanjaan, jonka kanssa avioituu ja jakaa loppuelämänsä. Vuodet ja vuosikymmenet vierivät, perhe kasvaa, maailma muuttuu. 90-luvulla on mahdollista muuttaa Suomeen ja niin tekee ensin Jurin ja Tanjan tytär Sonja perheineen. "Sonjan perheen pitää lähteä, kun he vielä voivat. Kun kerrankin pieni tuuletusikkuna on raaollaan. Kun Suomi on vielä kutsuvainen ja vastaanottava."
Juri ja Tanja seuraavat perässä ja hekin muuttavat lähelle Sonjaa, Suomen Turkuun. Tanja on muuttamisen puolestapuhuja. Hän käy ensin tyttärensä luona ja kertoo puhelimessa Jurille liikuttuneena: "Kun tulin tänne, tiedäthän, ymmärsin, kuinka yksinäisiä ja onnettomia minä ja sinä olemme olleet siellä Pietarissa nämä kuukaudet. Lasten elämä on nyt täällä... Ja täällä on kaikki muutenkin niin ihmeellisen hyvin. Tiedätkö, kaikki on tehty jotenkin ihmisiä varten... Mitä jos me muutettaisiin myös?" Muutto ja sopeutuminen uuteen kulttuuriin ja kieleen ei ole kivutonta, mutta aika tekee tehtävänsä.
Vielä ennen kuolemaansa Juri saa Venäjältä kirjallisesti virallisen tiedon vanhempiensa kohtalosta. Valtio pahoittelee, että vanhemmat on tuomittu kuolemaan syyttöminä Stalinin vainoissa. Juri ja Tanja ehtivät käydä yhdessä katsomassa paikan, jossa vanhemmat on teloitettu ja kuopattu joukkohautaan.
Toki olen lukenut historian tunneilla Stalinin joukkomurhista, mutta tämä teos teki tuosta hirveästä ajanjaksosta todentuntuisemman. Ajattelin vahvasti Juria ja Mariaa, jotka menettivät vanhempansa ja sitä traumaa, mitä he kantoivat sydämessään loppuun asti. Kirjan kirjoittaminen on ollut varmasti terapoivaa myös Jurin jälkeläiselle, Annalle. Samalla se on kunnianosoitus menneille sukupolville.
Kiitos, Anna Soudakova! Tarjosit vahvan lukukokemuksen!
