Ja niitähän voi löytyä vaikka pikkuruisista, mutta tärkeistä paperinpaloista, postimerkeistä!
Harrastuksen myötä tulee mitä upeimpia postimerkkejä kautta maailman.
Leimaaminenkin saa aikaan kivoja, aaltomaisia raitoja.
keskiviikko 29. tammikuuta 2020
RAIDAT
Ja niitähän voi löytyä vaikka pikkuruisista, mutta tärkeistä paperinpaloista, postimerkeistä!
Harrastuksen myötä tulee mitä upeimpia postimerkkejä kautta maailman.
Leimaaminenkin saa aikaan kivoja, aaltomaisia raitoja.
lauantai 25. tammikuuta 2020
PERINNELEIPOMISTA
Mitä ihmettä mahtaa olla tämän liinan alla?
Jotain, mihin tarvitaan näitä jauhoja...
Aivan oikein! Ruisleipätaikinahan se siellä muhii.
Taikinan alustin tänä aamuna jo puoli seitsemän jälkeen ja liinan alla se tekeytyi parisen tuntia. Koska taikinassa ei ole yhtään hiivaa, kohoaminenkin käy hitaasti, mutta eipä mittään! Hiljaa hyvä tulee.
Ristinmerkki taikinassa kertoo kohoamisesta, mutta myös leivän siunaamisesta. Ristiä en koskaan jätä tekemättä taikinaan.
Ensin otan taikinajuuren talteen seuraavaa leipomista varten. Tämän juuren alkuperä on pitkästi toistasataa vuotta vanha. Puolisoni isoisän äiti Lyydia on jo tehnyt ruisleipää tällä juurella. Siihen aikaan juuri jätettiin tiinun reunoille odottamaan seuraavaa leipomista. Minä pakastan juuren ja koetan pitää melko lyhyen leipomavälin (viimeksi leivoin juuri joulun alla), ettei happamuus häviä.
Ja sitten hommiin! Reiluun kolmeen litraan vettä tehty taikina riittää kuuteen aika muhkeaan ruisleipään.
Lepäilkääpä, leipäset, liinan alla.
Uuniin pistin tulet ennen puolta kahdeksaa ja lämpöä tasatakseni paistoin ensin perunarieskoja.
Jokos täällä ollaan valmiita paistoa varten?
Vielä leipien painaminen litteämmäksi, että ylimääräiset ilmat tulevat ulos, pistely ja matka kohti uunia alkaa.
Täällä sitä paistutaan ja kohta suussa maistutaan!
Vajaan puolentoista tunnin päästä on aika kopauttaa leivän pohjaa. Jos leipä kumisee, se on kypsää ja valmis uunista otettavaksi.
Vielä pääsette lepäämään liinan alle.
Itse herkuttelen tuoreella leivällä vasta huomenna. Veikkaan, että puoliso jo tänään.
Tänään olen kiitollinen vanhasta taikinajuuresta ja kotimaisista ruisjauhoista, käsistä, joissa on vielä voimaa vastata ja leipoa taikinaa, puista, joilla lämmittää leivinuunia, tuoreesta leivästä ja sen ihanasta tuoksusta, ikiaikaisista perinteistä.
Entä Sinä? Mistä tunnet kiitollisuutta juuri tänään?
Jotain, mihin tarvitaan näitä jauhoja...
Aivan oikein! Ruisleipätaikinahan se siellä muhii.
Taikinan alustin tänä aamuna jo puoli seitsemän jälkeen ja liinan alla se tekeytyi parisen tuntia. Koska taikinassa ei ole yhtään hiivaa, kohoaminenkin käy hitaasti, mutta eipä mittään! Hiljaa hyvä tulee.
Ristinmerkki taikinassa kertoo kohoamisesta, mutta myös leivän siunaamisesta. Ristiä en koskaan jätä tekemättä taikinaan.
Ensin otan taikinajuuren talteen seuraavaa leipomista varten. Tämän juuren alkuperä on pitkästi toistasataa vuotta vanha. Puolisoni isoisän äiti Lyydia on jo tehnyt ruisleipää tällä juurella. Siihen aikaan juuri jätettiin tiinun reunoille odottamaan seuraavaa leipomista. Minä pakastan juuren ja koetan pitää melko lyhyen leipomavälin (viimeksi leivoin juuri joulun alla), ettei happamuus häviä.
Ja sitten hommiin! Reiluun kolmeen litraan vettä tehty taikina riittää kuuteen aika muhkeaan ruisleipään.
Lepäilkääpä, leipäset, liinan alla.
Uuniin pistin tulet ennen puolta kahdeksaa ja lämpöä tasatakseni paistoin ensin perunarieskoja.
Jokos täällä ollaan valmiita paistoa varten?
Vielä leipien painaminen litteämmäksi, että ylimääräiset ilmat tulevat ulos, pistely ja matka kohti uunia alkaa.
Täällä sitä paistutaan ja kohta suussa maistutaan!
Vajaan puolentoista tunnin päästä on aika kopauttaa leivän pohjaa. Jos leipä kumisee, se on kypsää ja valmis uunista otettavaksi.
Vielä pääsette lepäämään liinan alle.
Itse herkuttelen tuoreella leivällä vasta huomenna. Veikkaan, että puoliso jo tänään.
Tänään olen kiitollinen vanhasta taikinajuuresta ja kotimaisista ruisjauhoista, käsistä, joissa on vielä voimaa vastata ja leipoa taikinaa, puista, joilla lämmittää leivinuunia, tuoreesta leivästä ja sen ihanasta tuoksusta, ikiaikaisista perinteistä.
Entä Sinä? Mistä tunnet kiitollisuutta juuri tänään?
torstai 16. tammikuuta 2020
TULIPAHAN LUETTUA
Viime vuonna tuli luettua melkoinen määrä kirjoja, sillä lukeminen on minulle rakas harrastus ja rentoutumisen muoto. Tänä vuonna en ole kuitenkaan aloittanut yhtään uutta kirjaa, koska yritän iltaisin saada luetuksi rästiin jääneitä lehtiä.
Tässä pari poimintaa loppuvuoden lukuelämyksistä.
KATI KOIVIKKO: KIRKKAANKELTAISEN WARTBURGIN KYYDISSÄ
Olisikohan ollut lokakuussa, kun luin Kodin kuvalehden pääkirjoituksesta vinkin tästä kirjasta? Jo seuraavana päivänä tarkistin, saako kirjaa lainatuksi lähikirjastosta ja toki sai, mutta kaukolainauksella. Kirja olikin yllättävän suosittu, koska jouduin jonottamaan sitä.
Kati Koivikko opiskeli entisen Itä- Saksan alueella vuonna 1990 ja parisen vuotta sitten hän palasi katsomaan opiskelumaisemiaan. Kolmessakymmenessä vuodessa oli tapahtunut melkoisia muutoksia ja Koivikko halusi selvittää, miten entiset DDR:n kansalaiset ovat sopeutuneet yhdistyneen Saksan jäseniksi. Olipa todella mielenkiintoista lukea, mitä he kaipaavat entisestä kotimaastaan ja miten muutos heitä on hämmentänyt. Poikkeuksetta kaikki haastateltavat kertoivat kaipaavansa DDR:ssä vallinnutta yhteisöllisyyttä ja lähes yhtä moni kritisoi nykyisen Saksan kaupallisuutta ja monissa asioissa tapahtuvaa kyynärpäätaktiikkaa, itsekkyyttä. Toki yhdistyminen on tuonut mukanaan monia positiivisiakin asioita kuten vapaan matkustelumahdollisuuden
Harmillista tietysti on se, että nykyisinkin Saksan itäisissä osissa asuvat, ns. ossit, tienaavat edelleen vähemmän kuin länsipuolella asuvat. Toisaalta monet ovat palanneet entisille asuinsijoilleen huonommista palkoista huolimatta ja luoneet itse pienyrityksiä. Muurin murtuminenhan aiheutti aikoinaan sen ikävän asian, että entisen DDR:n puolelta katosivat työpaikat, kun tehtaita lopetettiin ja teollisuus ajettiin monin paikoin alas.
Minua Saksojen kahtiajako on kiinnostanut kovasti. Liekö sillä vaikutusta, että kävin ensimmäistä kertaa jaetussa Berliinissä kirjoitusten jälkeen vuonna 1981 ja pääsin kurkistamaan räikeää eroa Itä- ja Länsi-Berliinin suhteen? 80-luvun alkupuolella kukaan ei edes pystynyt kuvittelemaan, että muuri joskus purettaisiin. Ja muuri murtui juuri silloin, kun olin saanut esikoiseni ja keskityin vauvanhoitoon. Saksassa tapahtuvat asiat jotenkin vilahtivat tuolloin ohi ymmärrykseni.
ILKKA PUHAKKA: MITÄ SILMÄT EI NÄÄ
Tässä pari poimintaa loppuvuoden lukuelämyksistä.
KATI KOIVIKKO: KIRKKAANKELTAISEN WARTBURGIN KYYDISSÄ
Olisikohan ollut lokakuussa, kun luin Kodin kuvalehden pääkirjoituksesta vinkin tästä kirjasta? Jo seuraavana päivänä tarkistin, saako kirjaa lainatuksi lähikirjastosta ja toki sai, mutta kaukolainauksella. Kirja olikin yllättävän suosittu, koska jouduin jonottamaan sitä.
Kati Koivikko opiskeli entisen Itä- Saksan alueella vuonna 1990 ja parisen vuotta sitten hän palasi katsomaan opiskelumaisemiaan. Kolmessakymmenessä vuodessa oli tapahtunut melkoisia muutoksia ja Koivikko halusi selvittää, miten entiset DDR:n kansalaiset ovat sopeutuneet yhdistyneen Saksan jäseniksi. Olipa todella mielenkiintoista lukea, mitä he kaipaavat entisestä kotimaastaan ja miten muutos heitä on hämmentänyt. Poikkeuksetta kaikki haastateltavat kertoivat kaipaavansa DDR:ssä vallinnutta yhteisöllisyyttä ja lähes yhtä moni kritisoi nykyisen Saksan kaupallisuutta ja monissa asioissa tapahtuvaa kyynärpäätaktiikkaa, itsekkyyttä. Toki yhdistyminen on tuonut mukanaan monia positiivisiakin asioita kuten vapaan matkustelumahdollisuuden
Harmillista tietysti on se, että nykyisinkin Saksan itäisissä osissa asuvat, ns. ossit, tienaavat edelleen vähemmän kuin länsipuolella asuvat. Toisaalta monet ovat palanneet entisille asuinsijoilleen huonommista palkoista huolimatta ja luoneet itse pienyrityksiä. Muurin murtuminenhan aiheutti aikoinaan sen ikävän asian, että entisen DDR:n puolelta katosivat työpaikat, kun tehtaita lopetettiin ja teollisuus ajettiin monin paikoin alas.
Minua Saksojen kahtiajako on kiinnostanut kovasti. Liekö sillä vaikutusta, että kävin ensimmäistä kertaa jaetussa Berliinissä kirjoitusten jälkeen vuonna 1981 ja pääsin kurkistamaan räikeää eroa Itä- ja Länsi-Berliinin suhteen? 80-luvun alkupuolella kukaan ei edes pystynyt kuvittelemaan, että muuri joskus purettaisiin. Ja muuri murtui juuri silloin, kun olin saanut esikoiseni ja keskityin vauvanhoitoon. Saksassa tapahtuvat asiat jotenkin vilahtivat tuolloin ohi ymmärrykseni.
ILKKA PUHAKKA: MITÄ SILMÄT EI NÄÄ
Ilkka Puhakka on vuosia kiertänyt evankelioimassa sekä jakanut humanitaarista apua Venäjän vankiloissa. Luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten ja siellä se oli kirjahyllyssämme odottamassa uutta lukemista. Kannatti lukea toiseenkin kertaan!
Puhakka on armoitettu tarinankertoja ja värikkäällä tavalla hän kirjoittaa, miten "ajautui" vankilatyöhön entisen elinkautisvangin, sittemmin uskoon tulleen Reijo "Klinu" Loikkasen työpariksi. Yhdessä miehet kiersivät ympäri Venäjää käyden mm. lapsivankilassa, ajoivat käsittämättömän huonoilla teillä satoja kilometrejä, kohtasivat jäykkää byrokratiaa, suoranaista kiusantekoa viranomaisten taholta. Silti miehet eivät luovuttaneet, sillä vankien vastaanottavaisuus oli käsinkosketeltavaa. Varsinainen läpimurto tapahtui, kun yksi suomalainen, vaatimaton mummo oli saanut sydämelleen kutoa sukkia kurjissa oloissa oleville vangeille. Tästä poiki varsinainen sukkalähetystyö ja monien tuhansien vankien jalkoja lämmittivät sukkatalkoisiin osallistuneiden neulojien sukat.
Laulaja Juha Tapiokin oli monilla vankilareissuilla mukana Ilkka Puhakan kanssa ja itse asiassa Juha Tapio sai yhdeltä reissultaan aiheen lauluunsa Mitä silmät ei nää. Siitä juontuu myös kirjan nimi.
Uusia lukuaelämyksiä odotellessa...
sunnuntai 5. tammikuuta 2020
LUISTELIJAT LAMMEN JÄÄLLÄ
Kun poikani olivat pieniä, he katsoivat aina ja yhä uudestaan erästä Disneyn videota (vhs-kasetilta), jossa luistelijat luistelevat lammen jäällä ja taustalla kuuluu biisi "Luistelijat lammen jäällä..."
No, piirrostarinassa on jännittäviä kohtia, kun toinen luistelijoita joutuu veden varaan ja sitten metsän eläimet pelastavat hänet.
Ei voi mitään, mutta laulu nousi taas jostain mielen sopukoista, kun astelimme iltapäivällä lammen rantaan ja pistimme luistimet jalkaan. Aamulla käytiin ensin kairaamassa jäätä ja todettiin, että kovaa jäätä oli ainakin 25-30 centtiä. Siispä soitimme veljeni ja hänen vaimonsa meille ja neljästään päästiin kiitämään. Oltiin ensimmäistä kertaa luonnonjäillä.
Ostin viime talvena retkiluistimet ja teriin sopivat monot, mutta en vielä silloin päässyt kokeilemaan, pysynkö pystyssä vai en. Luistelu onkin aika erilaista niillä kuin kaunoluistimilla, joita olen aiemmin käyttänyt. Kertaalleen kaaduin komeasti, mutta sitkeän harjoittelun jälkeen pääsin rytmiin kiinni ja olin tyytyväinen itseeni.
Olipa tosi kiva luistella! Tosin uskon, että huomenna voivat lihakset olla kipeät. Retkiluistelu voi olla todella hauskaa, kunhan malttaa ensin vähän harjoitella ja oppii luottamaan itseensä.
Kaukaloluistelua pääsenkin sitten harjoittamaan monena päivänä, kun pidän eskareilleni luistelukoulua.
Sen verran oli pakkasta, että aamulla kairattu reikä oli jo iltapäivällä jäätynyt umpeen. Hieno talvipäivä!
No, piirrostarinassa on jännittäviä kohtia, kun toinen luistelijoita joutuu veden varaan ja sitten metsän eläimet pelastavat hänet.
Ei voi mitään, mutta laulu nousi taas jostain mielen sopukoista, kun astelimme iltapäivällä lammen rantaan ja pistimme luistimet jalkaan. Aamulla käytiin ensin kairaamassa jäätä ja todettiin, että kovaa jäätä oli ainakin 25-30 centtiä. Siispä soitimme veljeni ja hänen vaimonsa meille ja neljästään päästiin kiitämään. Oltiin ensimmäistä kertaa luonnonjäillä.
Ostin viime talvena retkiluistimet ja teriin sopivat monot, mutta en vielä silloin päässyt kokeilemaan, pysynkö pystyssä vai en. Luistelu onkin aika erilaista niillä kuin kaunoluistimilla, joita olen aiemmin käyttänyt. Kertaalleen kaaduin komeasti, mutta sitkeän harjoittelun jälkeen pääsin rytmiin kiinni ja olin tyytyväinen itseeni.
Olipa tosi kiva luistella! Tosin uskon, että huomenna voivat lihakset olla kipeät. Retkiluistelu voi olla todella hauskaa, kunhan malttaa ensin vähän harjoitella ja oppii luottamaan itseensä.
Kaukaloluistelua pääsenkin sitten harjoittamaan monena päivänä, kun pidän eskareilleni luistelukoulua.
perjantai 3. tammikuuta 2020
MUISTOJA 2019
Hyvää alkanutta vuotta 2020!
Pitkästä aikaa kävin kurkistamassa Pieni Lintu-blogin Makrokuvahaasteeseen ja sopivasti teemana on Muistoja 2019. Olen nimittäin taas tekemässä kuvakirjaa viime vuodesta ja kahlannut läpi satoja (tai tuhansia?) kuvia. Vuoteen mahtuu uskomattoman monenlaista päivää, tapahtumaa, kohtaamista, iloa, surua, yllätystä. Auringonpaistetta, pilvipäiviä, sadetta ja pakkasta. Tässäpä siis kurkistus omaan menneeseen vuoteeni:
TAMMIKUUSSA oli pakkaspäiviä ja kaunista keliä. Vietin synttäreitäni. Jälleen kerran! Mitä vanhemmaksi tulee, sen nopeammin vuodenajat vaihtuvat. Huh!
HELMIKUUSSA päivä oli jo pidentynyt huomattavasti ja luntakin oli kiitettävän paljon. Luonnossa samoiltiin, mutta ehdin myös lukea useamman kirjan kuten tilaamani Suomalaisen päivä -kirjan ja osallistuin itsekin ensimmäistä kertaa tarinankeruuhaasteeseen. Kirjoitin ylös, mitä tein 2.2.19. Mielenkiintoinen haaste! Odotan jo kovasti, millainen kirja kootaan ko. päivän tarinoista.
MAALISKUUSSA kävin mm. mielenkiintoisessa kierrätysnäyttelyssä. Farkuista oli tuunattu vaikka mitä yllättävää uusiotuotetta.
HUHTIKUUSSA kukat jo puskivat lämpenevästä maasta. Lisääntyvä valo antoi energiaa.
TOUKOKUUSSA käytiin jo aika usein mökillä. Yhtenä kauniina sunnuntaina kävelin mökille loppukilometrit ja ikuistin samalla katoavaa maisemaa. Tämä edesmenneen tätini pikkuinen asuintalo purettiin syksyllä ja tontille on jo nyt noussut uusien omistajien komea hirsitalo.
KESÄKUUSSA kävin konsertissa Toivakan kauniissa, mutta erikoisessa kirkossa. Sulosäveliä kuunnellessa tuli tähyiltyä värikkäitä katto- ja seinämaalauksia.
HEINÄKUUSSA matkustettiin Tukholmaan, jonka katuja olin tallannut edellisen kerran vuonna 1984. Lämpötila Tukholmassa oli alhainen ja vettäkin sateli koko ensimmäisen päivän. No, ei se tahtia paljon haitannut. Mukava matka!
ELOKUUSSA oli ikimuistoinen luokkatapaaminen. Viisikymmentä vuotta sitten aloitimme koulutiemme. Tapaaminen oli ihana ja sisälsi monenmoista muisteloa, naurua ja herkistymistäkin.
SYYSKUUSSA tuli hyödynnettyä metsän antimia. Kälyn kanssa haettiin puolukkaa metsästä ja niillä on herkuteltu pitkin loppuvuotta.
Mökillä kerättiin tatteja, niitä syötiin ja pakastettiin.
LOKAKUUSSA olin tutustumassa Oodiin, Helsingin upeaan uuteen kirjastoon.
Keski-Suomeen saatiin jo ensilumet ja pakkasyöt.
MARRASKUUSSA elämämme mullistui ihanalla tavalla, kun ensimmäinen lapsenlapsemme syntyi. Tämä oli vuoden suurenmoisin tapahtuma.
💗
JOULUKUU oli työntäyteinen, joten loma tuli tarpeeseen. Tietysti heti sairastuin flunssaan ja nenä turisee yhä. Koti oli kuitenkin suloista pukea jouluasuun ja hakea metsästä kuusi tupaan. Vanhan vuoden iltaa vietettiin ystävien kanssa.
Millainen oli Sinun vuotesi?
Pitkästä aikaa kävin kurkistamassa Pieni Lintu-blogin Makrokuvahaasteeseen ja sopivasti teemana on Muistoja 2019. Olen nimittäin taas tekemässä kuvakirjaa viime vuodesta ja kahlannut läpi satoja (tai tuhansia?) kuvia. Vuoteen mahtuu uskomattoman monenlaista päivää, tapahtumaa, kohtaamista, iloa, surua, yllätystä. Auringonpaistetta, pilvipäiviä, sadetta ja pakkasta. Tässäpä siis kurkistus omaan menneeseen vuoteeni:
TAMMIKUUSSA oli pakkaspäiviä ja kaunista keliä. Vietin synttäreitäni. Jälleen kerran! Mitä vanhemmaksi tulee, sen nopeammin vuodenajat vaihtuvat. Huh!
HELMIKUUSSA päivä oli jo pidentynyt huomattavasti ja luntakin oli kiitettävän paljon. Luonnossa samoiltiin, mutta ehdin myös lukea useamman kirjan kuten tilaamani Suomalaisen päivä -kirjan ja osallistuin itsekin ensimmäistä kertaa tarinankeruuhaasteeseen. Kirjoitin ylös, mitä tein 2.2.19. Mielenkiintoinen haaste! Odotan jo kovasti, millainen kirja kootaan ko. päivän tarinoista.
MAALISKUUSSA kävin mm. mielenkiintoisessa kierrätysnäyttelyssä. Farkuista oli tuunattu vaikka mitä yllättävää uusiotuotetta.
HUHTIKUUSSA kukat jo puskivat lämpenevästä maasta. Lisääntyvä valo antoi energiaa.
TOUKOKUUSSA käytiin jo aika usein mökillä. Yhtenä kauniina sunnuntaina kävelin mökille loppukilometrit ja ikuistin samalla katoavaa maisemaa. Tämä edesmenneen tätini pikkuinen asuintalo purettiin syksyllä ja tontille on jo nyt noussut uusien omistajien komea hirsitalo.
KESÄKUUSSA kävin konsertissa Toivakan kauniissa, mutta erikoisessa kirkossa. Sulosäveliä kuunnellessa tuli tähyiltyä värikkäitä katto- ja seinämaalauksia.
HEINÄKUUSSA matkustettiin Tukholmaan, jonka katuja olin tallannut edellisen kerran vuonna 1984. Lämpötila Tukholmassa oli alhainen ja vettäkin sateli koko ensimmäisen päivän. No, ei se tahtia paljon haitannut. Mukava matka!
ELOKUUSSA oli ikimuistoinen luokkatapaaminen. Viisikymmentä vuotta sitten aloitimme koulutiemme. Tapaaminen oli ihana ja sisälsi monenmoista muisteloa, naurua ja herkistymistäkin.
SYYSKUUSSA tuli hyödynnettyä metsän antimia. Kälyn kanssa haettiin puolukkaa metsästä ja niillä on herkuteltu pitkin loppuvuotta.
Mökillä kerättiin tatteja, niitä syötiin ja pakastettiin.
LOKAKUUSSA olin tutustumassa Oodiin, Helsingin upeaan uuteen kirjastoon.
Keski-Suomeen saatiin jo ensilumet ja pakkasyöt.
MARRASKUUSSA elämämme mullistui ihanalla tavalla, kun ensimmäinen lapsenlapsemme syntyi. Tämä oli vuoden suurenmoisin tapahtuma.
💗
JOULUKUU oli työntäyteinen, joten loma tuli tarpeeseen. Tietysti heti sairastuin flunssaan ja nenä turisee yhä. Koti oli kuitenkin suloista pukea jouluasuun ja hakea metsästä kuusi tupaan. Vanhan vuoden iltaa vietettiin ystävien kanssa.
Millainen oli Sinun vuotesi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)