Tällä viikolla viimeisetkin koululaiset aloittivat koulutiensä. Ajatuksissani palasin vuosikymmeniä taaksepäin, omiin koulumuistoihin.
Vuonna -69 aloitin koulunkäynnin. Pieni maalaiskoulu oli idyllinen paikka, jossa kaikki tunsivat toisensa. Ensimmäisenä päivänä jännitti kovasti. Äiti saattoi minut kouluun, uusi punainen koululaukku (huom: ei reppu!) odotti saavansa täytettä koulukirjoista. Siitä se lähti käyntiin: kuusi vuotta ala-asteella, sitten siirtyminen yläasteelle lähikaupunkiin, sieltä lukioon ja myöhemmin vielä kauemmas opiskelemaan. Ensimmäiset vuodet olin kansakoululainen ja silloin lauantaisinkin kävimme koulua. Peruskoulun myötä työviikot, mutta myös lomat lyhenivät.
Kaivoin vintistä vanhan aapiseni. Kannet ovat kuluneet, mutta kun selailen kirjaa, muistot tulvahtavat mieleen. Pulpetissa oli ihanaa katsella aapisen Kylli-tädin kuvitusta ja odottaa oppivansa lukemaan. Siihen aikaan ei juuri kukaan osannut lukea koulua aloittaessaan toisin kuin nyt.
Aapisen sisältö oli "maanläheinen" ja osin hengellinenkin. Uskonnollisuus oli kyllä reilu 40 vuotta sitten enemmän esillä kuin nykyisin, jolloin kiistellään jopa Suvivirren oikeutuksesta. Aamuhartaudet pidettiin tuolloin joka ikinen aamu, ruokarukouksetkin luettiin.
Maaseutu oli voimissaan ja maalaismaisemat ja -kuvaukset näkyivät myös aapisissa ja lukukirjoissa:
Rukkilaulu
Päiväsen läikkä on valahtanut lattiaan.
Yllä sen vallaton
kultatomu hyörii.
Pakkanen ikkunaan loihtinut on kukkamaan.
Äiti sen luona on,
rukin kehrä pyörii.
Omassa aapisessa ei ollutkaan poikkiviivaa tavuviivoina vaan jostain syystä kirjassa oli pystytavuviivat. Tämänkaltaista tavutusta en ole nähnyt myöhemmissä aapisissa, joten lienee ollut kokeilu kyseessä.
60-luvulla presidenttinä oli Kekkonen ja hänkin oli päässyt piirroshahmona aapisen sivulle kalastelemaan Ruotsin kuninkaan kanssa!
Tänään katson noita pieniä ekaluokkalaisia, joilla on jo paljon taitoja hallussa, mutta joilta myös yllättävän paljon vaaditaan. Oma lapsuus kesti varmaan pidempään kuin nykylasten. Kehitys on mennyt huimasti eteenpäin, mutta meneekö se aina pelkästään hyvään suuntaan?
Oma vanha, kulunut aapiseni on aarre. Olemassaolollaan se muistuttaa minua opintien alkutaipaleesta ja sen avulla opin lukemaan. Rakkaus kirjoihin on säilynyt!
Olisi kiva lukea Teidänkin ekaluokan muistoista...