TULIPAHAN LUETTUA

Viime vuonna tuli luettua melkoinen määrä kirjoja, sillä lukeminen on minulle rakas harrastus ja rentoutumisen muoto. Tänä vuonna en ole kuitenkaan aloittanut yhtään uutta kirjaa, koska yritän iltaisin saada luetuksi rästiin jääneitä lehtiä.

Tässä pari poimintaa loppuvuoden lukuelämyksistä.

KATI KOIVIKKO: KIRKKAANKELTAISEN WARTBURGIN KYYDISSÄ

Olisikohan ollut lokakuussa, kun luin Kodin kuvalehden pääkirjoituksesta vinkin tästä kirjasta? Jo seuraavana päivänä tarkistin, saako kirjaa lainatuksi lähikirjastosta ja toki sai, mutta kaukolainauksella. Kirja olikin yllättävän suosittu, koska jouduin jonottamaan sitä.

Kati Koivikko opiskeli entisen Itä- Saksan alueella vuonna 1990 ja parisen vuotta sitten hän palasi katsomaan opiskelumaisemiaan. Kolmessakymmenessä vuodessa oli tapahtunut melkoisia muutoksia ja Koivikko halusi selvittää, miten entiset DDR:n kansalaiset ovat sopeutuneet yhdistyneen Saksan jäseniksi. Olipa todella mielenkiintoista lukea, mitä he kaipaavat entisestä kotimaastaan ja miten muutos heitä on hämmentänyt. Poikkeuksetta kaikki haastateltavat kertoivat kaipaavansa DDR:ssä vallinnutta yhteisöllisyyttä ja lähes yhtä moni kritisoi nykyisen Saksan kaupallisuutta ja monissa asioissa tapahtuvaa kyynärpäätaktiikkaa, itsekkyyttä. Toki yhdistyminen on tuonut mukanaan monia positiivisiakin asioita kuten vapaan matkustelumahdollisuuden
Harmillista tietysti on se, että nykyisinkin Saksan itäisissä osissa asuvat, ns. ossit, tienaavat edelleen vähemmän kuin länsipuolella asuvat. Toisaalta monet ovat palanneet entisille asuinsijoilleen huonommista palkoista huolimatta ja luoneet itse pienyrityksiä. Muurin murtuminenhan aiheutti aikoinaan sen ikävän asian, että entisen DDR:n puolelta katosivat työpaikat, kun tehtaita lopetettiin ja teollisuus ajettiin monin paikoin alas.

Minua Saksojen kahtiajako on kiinnostanut kovasti. Liekö sillä vaikutusta, että kävin ensimmäistä kertaa jaetussa Berliinissä kirjoitusten jälkeen vuonna 1981 ja pääsin kurkistamaan räikeää eroa Itä- ja Länsi-Berliinin suhteen? 80-luvun alkupuolella kukaan ei edes pystynyt kuvittelemaan, että muuri joskus purettaisiin. Ja muuri murtui juuri silloin, kun olin saanut esikoiseni ja keskityin vauvanhoitoon. Saksassa tapahtuvat asiat jotenkin vilahtivat tuolloin ohi ymmärrykseni.

ILKKA PUHAKKA: MITÄ SILMÄT EI NÄÄ

Ilkka Puhakka on  vuosia kiertänyt evankelioimassa sekä jakanut humanitaarista apua Venäjän vankiloissa. Luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten ja siellä se oli kirjahyllyssämme odottamassa uutta lukemista. Kannatti lukea toiseenkin kertaan!

Puhakka on armoitettu tarinankertoja ja värikkäällä tavalla hän kirjoittaa, miten "ajautui" vankilatyöhön  entisen elinkautisvangin, sittemmin uskoon tulleen Reijo "Klinu" Loikkasen työpariksi. Yhdessä miehet kiersivät ympäri Venäjää käyden mm. lapsivankilassa, ajoivat käsittämättömän huonoilla teillä satoja kilometrejä, kohtasivat jäykkää byrokratiaa, suoranaista kiusantekoa viranomaisten taholta. Silti miehet eivät luovuttaneet, sillä vankien vastaanottavaisuus oli käsinkosketeltavaa. Varsinainen läpimurto tapahtui, kun yksi suomalainen, vaatimaton mummo oli saanut sydämelleen kutoa sukkia kurjissa oloissa oleville vangeille. Tästä poiki varsinainen sukkalähetystyö ja monien tuhansien vankien jalkoja lämmittivät sukkatalkoisiin osallistuneiden neulojien sukat.

Laulaja Juha Tapiokin oli monilla vankilareissuilla mukana Ilkka Puhakan kanssa  ja itse asiassa Juha Tapio sai yhdeltä reissultaan aiheen lauluunsa Mitä silmät ei nää. Siitä juontuu myös kirjan nimi.

Uusia lukuaelämyksiä odotellessa...