LUOVUUTTA VOI OPPIA!

Viikolla posti toi Yhteishyvä-lehden. Vaikka se onkin  mainoslehti, on siinä silloin tällöin myös joku kiinnostavakin artikkeli. Tällä kertaa silmiini osui teksti, joka oli otsikoitu Luovuutta voi oppia. Luova johtaja Saku Tuominen nimittäin väittää, ettei "luovuus ole synnynnäinen ominaisuus vaan elämänasenne". Mielenkiintoista! Tuominen kannustaa yrittämään luovia ratkaisukeinoja siitäkin huolimatta, että aina on mahdollisuus epäonnistua. Liian usein uraudumme tuttuihin ja helppoihin ratkaisuihin, koska aivomme on rakennettu toistamaan. Uudella ja erilaisella tavalla tekeminen on usein työlästä. "Luovia ihmisiä yhdistää kyky sietää epävarmuutta", toteaa Tuominen.

Tunnistan itseni: mielelläni teen tuttuja ja turvallisia ratkaisuja, vaikka erilaisten työtapojen keksiminen ja arjen päätösten tekeminen on mitä mainiointa aivojumppaa! Silti olen sitä mieltä, että toiset ovat luonnostaan luovempia yksilöitä. Vaikuttaako siihen perimä vai esim. se ympäristö, jossa lapsi on saanut kasvaa ja kehittyä? Onko lapselle annettu tilaa kokeilla, erehtyä ja onnistua? Onko häntä kannustettu kokeilemaan? Onko luovista ratkaisuista annettu palautetta ja lapsen luovuus on saanut samalla vahvistusta?

Onko luovuus sitä, että olet taiteellinen? Maalaat tauluja, taot rautaa, keksit uusia reseptejä, luot uusia neulemalleja? Kirjoitat vaikka blogia? Kyllä sitäkin, mutta toisaalta ketkä ovat luovempia kuin pienten lasten äidit? Ratkaisuja täytyy tehdä joskus nopeastikin: miten saan kiukuttelevan lapsen syömään ja pukemaan? Miten pääsen kauppaan lapsen kanssa, kun auto yhtäkkiä sanoo yhteistyösopimuksensa irti jne? Pieniä, suuria ratkaisuja pitkin päivää...