TOISENLAINEN VUOSIPÄIVÄ

Tasan vuosi sitten lauantaiaamu alkoi kuten mikä tahansa muukin arkinen lauantai. Olin vienyt matot tuultumaan ja ottanut imurin esiin. Pyykkiäkin olin ehtinyt pyörittää jo pari koneellista. Aamutuimaan tosin kävin ottamassa muutamia kuvia kasteisista hämähäkin verkoista, ne kun olivat niin kauniita. Kuvissa oli kuitenkin jotain enteellistä!

Puoli yhdentoista aikoihin soi puhelin ja huomasin poikamme avovaimon äidin soittavan. Iloisesti vastasin puhelimeen ja odotin mukavaa rupattelutuokiota. Mutta sen puhelun sisältö oli kaikkea muuta kuin mukava: minämme oli itkien soittanut hetkeä aiemmin äidilleen, että esikoispoikamme oli joutunut pahaan moottoripyöräonnettomuuteen Kuopion lähellä ja oli nyt yliopistollisessa sairaalassa. Nuorukainen oli aamutuimaan lähtenyt hyvän ystävänsä kanssa kesäajelulle, sillä pyörä oli pistetty myyntiin ja maanantaina se siirtyisi uudelle omistajalle. Kaveri oli ajanut edellä omalla pyörällään, poikamme perässä, kun yllättäen ohitustilanteessa traktori oli lähtenyt kääntymään vasemmalle ilman vilkkua ja törmäys oli väistämätön. Kaveri oli täpärästi pelastunut, mutta poikamme ei.

Siitä hetkestä alkoi tuskainen tie. Emme tienneet yhtään, miten pahoin poika oli loukkaantunut ja oliko edes hengissä. Menin täysin shokkiin, mutta onneksi mieheni pysyi edes jotenkuten kasassa ja sai yhteyden Kuopioon. Esikoisemme oli hengissä, mutta käsien luut ruhjoutuneena, maksa repeytyneenä. Myöhemmin lääkäri soitti uudelleen, että tilanne oli kriittinen: mikäli sisäistä verenvuotoa ei saataisi lakkaamaan, mitään ei olisi tehtävissä!


Hädissäni pistin tekstiviestejä ystäville ja sukulaisille: Rukoilkaa! Rukoilkaa nyt! Ja hetkessä viestiä laitettiin eteenpäin, eteenpäin ja yhä eteenpäin. Nuorukaisen ympärille tuli aivan kuin valtava rukousten verkko. Emme olleet yksin tämän murskaavan uutisen edessä.

Poikamme jäi elämään! Lääkärienkin ihmeeksi verenvuoto tyrehtyi, leikatut luut paranivat vähitellen ja monien sairaalaviikkojen jälkeen nuorukainen pääsi palaamaan kotiin. Suuri ihme on myös se, että hän kävelee omin jaloin ja säilyi kovasta rysäyksestä ilman aivovammaa. Elämä jatkuu. Kaikki voisi olla toisinkin!

 Suru on kulkenut rinnallamme tämän vuoden aikana ja monet itkut on tullut itkettyä. Tänä päivänä tunnemme kuitenkin kiitollisuutta siitä, että esikoisemme elää ja on täynnä elämänuskoa ja suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Saimme pitää poikamme. Jumalan kiitos!