Keski-Suomen Käsityömuseon ikkuna koristautuu joka joulunaika nukketaiteilijoiden käsitöillä. Tänä vuonna aiheena on "Kutsut kartanossa 1920-luvulla". Tämä postaus lienee sopiva juuri näin itsenäisyyspäivän juhlien ja pukuloiston jälkeen.
Kartanon juhliin ovat päässeet myös lapset ja keittiön valmistelujakin näytetään. Valitan kuvien huonoa laatua. Ikkunalasin läpi ei oikein saa selkeitä kuvia, mutta jospa jotain sentään näkyy. Tervetuloa siis kuokkavieraaksi 20-luvun kartanon kekkeireihin!
Kotimaamme 99. syntymäpäivä:
pakkasta Jyväskylän seudulla -17 astetta, aurinko paistaa, hengitys höyryää, timantit tuikkivat hangella ja puiden oksilla, tuvassamme tuoksuu piparilta.
Olen kiitollinen siitä, että saan asua Suomessa ja olla suomalainen. Saan puhua omaa äidinkieltäni, saan liikkua ja kokoontua ystävien kanssa vapaasti, saan ilmaista mielipiteeni joutumatta vainotuksi.
Tiedän olevani nyt tunteellinen, mutta tämä on tärkeä päivä!
Jo vuosia minulla on ollut tapana leipoa pipareita itsenäisyyspäivän aamuna. Teen taikinan aina itse, koska rakastan taikinasta tulevaa tuoksua, joka levittäytyy koko taloon. Samalla reseptillä on tehty pipareita puolison kodissa jo vuosikymmenien ajan, joten en halua katkaista perinnettä.
Tänään on siis aika valmistaa taikina, johon tarvitaan näin paljon raaka-aineita:
PARAISTEN PIPARIT 1,5 dl siirappia n. 2,5 dl sokeria 250 g voita 4 tl kanelia 1 tl neilikkaa 2 tl kardemummaa 1 tl inkivääriä 2 tl pomeranssinkuorta
- kiehauta ja jäähdytä -
- lisää seuraavat aineet jäähtyneeseen massaan: 2 munaa yksitellen, vatkaten 2 tl soodaa 1 tl suolaa 500 g vehnäjauhoja
- anna taikinan maustua yön yli viileässä paikassa
- kaulitse, paina muotilla pipareita
- paista n. 190 asteessa 5-7 min.
- herkuttele! 😋
Huomenna pitäisi näyttää tällaiselta:
Pari muistoa piparinleivonnasta:
Vuonna 1988 vietimme puolison kanssa ensimmäistä yhteistä joulua omassa kodissa. Olin saanut valmiin (edellä mainitun) taikinan anopilta ja leivoin piparit. Päätin paistaa ne leivinuunissamme, koska sitä oli lämmitetty juuri sopivasti. Mutta paisto päättyi ikävästi: liian kuuma uuni poltti piparit aivan mustiksi ja ne päätyivät kompostiin. Ihana tuore aviomieheni lohdutti poropeukaloa, anopille en maininnut asiasta mitään. Sen jälkeen olen aina paistanut piparit sähköuunissa.
" Joulupiparit leivoin 5.12. ja nyt olikin ensimmäinen kerta, kun en saanut enää poikia innostumaan asiasta. Esikoinen kävi ohi kulkiessaan napsimassa taikinaa, kuopus teki yhden taikinalevyllisen pipareita, mutta loput tein yksin ensin hevimusiikin ja sitten Jypin (Jyväskylän palloseura, jääkiekkojoukkue) otteluselostuksen säestyksellä. Joulumusiikkia ei siis tänä vuonna kuunneltu piparileipomisen aikaan. Tunsin mielessäni haikeutta siitä, ettei meillä enää ole ihan pieniä lapsia, jotka iloitsevat jouluvalmisteluista..."
No, piparit maistuvat kuitenkin nuorukaisille edelleen ja esikoinen jopa haluaa joka vuosi tehdä taikinan ihan itse ja samalla reseptillä kuin edellisetkin sukupolvet. Perinne siirtyy eteenpäin.
Pieni liekki ympärilleen hiljaa hehkuu lämpöä, pieni liekki meille kertoo: Jumala on lähellä.
Pakkanen on kiristynyt, mutta samalla koristellut luonnon tuhansin timantein. Hiiren jalkoja paleltaa.
Tänään, toisena adventtisunnuntaina luontokin juhlistaa joulun lähenemistä.
Joka vuosi Jyväskylän Sokosen näyteikkuna koristautuu kivalla tavalla jouluun. Näyteikkunan tontut ovat palvelleet jo vuosikymmeniä monenlaisissa asetelmissa. Tänä vuonna ikkunan asetelma on aika pelkistetty, mutta sellaisenaan hupaisa. Sen ovat suunnitelleet ja toteuttaneet Jyväskylän aikuisopiston opiskelijat Anna-Maria Hakkarainen ja Sanna Järvenpää.
"Minä olen Tonttu Teräväinen ja tänä vuonna minulle on uskottu vaativa tehtävä. Olen tonttupoikien kouluttaja ja suunnan näyttäjä. Opastukseni perusteella tontut osaavat lähteä lahjapaketteineen oikeaan suuntaan jouluaaton hämärissä."
" Jes, jes, jes! Tänä jouluna pääsen vihdoinkin ohjastamaan pukin lempiporoa, jonka karvat on jo suittu kiiltäväksi pitkää retkeämme varten. Tämä on unelmien täyttymys! Täytyypä vähän kokeilla poron nopeutta. Pistäpäs laukaksi, porosein!"
"Oho, mitäs nyt tapahtui? Reki tuntuu yllättävän keveältä."
"Hei, hei! Odotas nyt vähän! Täällä ei pysytä kyydissä. No niin, nyt meni lunta paidankauluksesta!"
" Heh, on nuo keskenkasvuiset tonttupojat aika velikultia. Energiaa riittää!"
"Viitsisiköhän tästä edes raportoida pukille? Vanhakin nyt nuortuu, kun katselee noiden nuorukaisten toheltamista."
Puolison sukua asuu ympäri maailmaa ja joka joulukuu saamme heiltä korttipostia. Ensimmäinen kortti lennähti Brittein saarilta. Omat kortit odottavat vielä lähtemistään.
Jälleen yksi uusi postimerkki jouluisten merkkien joukkoon!
Reilu kuukausi sitten sain yllätyskutsun ansiomerkkijuhlaan. En ole oikein koskaan ollut innostunut ansiomerkeistä ja pitkään mietin, ilmoitanko kohteliaimmin, etten saavu paikalle, mutta sitten päätin, että kerran elämässä on tämäkin koettava.
Siispä sitten ykköset päälle, punaa huuleen ja menoksi. Työvuosia on kertynyt sen verran, että minulle myönnettiin ansiomerkki kaksikymmentä vuotta jatkuneesta työstä kunnallisella puolella. Useita vuosia olen työskennellyt myös seurakunnan palveluksessa, mutta mikä arvokkainta: kotiäitinä lähes kymmenen vuotta. Siitä tosin ei olla koskaan myöntämässä ansiomerkkiä.
En todellakaan ollut ainut merkin saaja, sillä paikalle oli kerääntynyt yli kahdeksankymmentä eri ammattiryhmien edustajaa ja juhlijaa, osalla kuntatyövuosia takana jo peräti kolmekymmentä tai neljäkymmentä.
Näin komea joukko meitä olikin.
Jos terveyttä riittää, on työvuosia vielä edessä melkoinen määrä. Vaikka nyt vedän henkeä ja nautin vuorotteluvapaasta, saan olla kiitollinen, että on työpaikka, jonne palata keväällä. Lasten parissa tehtävä työ ei lopu eivätkä robotit voi korvata inhimillistä kohtaamista.
* * * * * *
Tänään alkoi joulukuu! Niin vanhaksi ei taida koskaan tulla, ettenkö seuraisi television joulukalenteria. Mikäpä sen mukavampaa kuin istahtaa nojatuoliin ja katsella Jäätävän seikkailun ensimmäistä jaksoa jo heti aamutuimaan.
