HARMAA LOKAKUU

Lokakuu. Vuoden harmainta aikaa niin luonnossa kuin omassa mielessä. Olen kaivanut kirkasvalolampun esiin saadakseni vähän valoa aamun hetkiin. Aurinko tuntuu pysyttelevän jälleen tänään pilvien takana. Aamulla oli kovasti sumua, joka kyllä haihtui puolen päivän aikoihin.

Kävelin kameran kanssa uimarantaan. Pitkään en pystynyt siellä kuvaamaan, sillä sade alkoi voimistua enkä halunnut kameran kastuvan. Rannalla oli niin hiljaista. Tähän aikaan vuodesta ei näkynyt edes vesilintuja laiturilla, tiaiset toki sirkuttivat läheisissä puissa. Rannan tuntumassa olevassa talossa oli aloitettu lämmityspuuhat, sillä paksu, harmaa savu tunki piipusta kohti taivasta. Siitä tuli kotoinen olo.

Osa veneistä on jo nostettu lepoasentoon odottamaan uuden kesän kalaretkiä, osa kenties vielä odottaa tuulastajia, jokunen on muuten vaan unohdettu rannalle lojumaan lehtien kuorruttamaksi.

Esikoinen täytti eilen 28 vuotta. Hän sattui sopivasti syntymään ensimmäisen kummipoikani 6-vuotispäivänä, joten serkukset juhlivat syntymäpäiväänsä samanaikaisesti. Kaivoin vintistä vanhan päiväkirjani ja kertasin nuoren äidin kokemuksia ja tuntoja synnytyssairaalassa. Ihan helppoja ensimmäiset päivät ja kuukaudet eivät olleet, vaikka iloitsin vauvasta. Pimeä vuodenaika tuntui silloinkin imevän voimia.

Hassua, että viime yönä näin unta edesmenneistä rakkaistani. Oli jouluaatto, olin lapsuuskodissa. Äidin kanssa ihmeteltiin poikani mustaa koiranpentua ja sitten menin keittiöön, jossa isän touhukas sisko puuhaili hiki hatussa. Aloin siivota sähköhellaa, johon hän topakasti totesi, että eiköhän nyt olisi tähdellisempääkin tekemistä kuin sähköhellan puhdistus. Vielä ihmettelin vanhan naapurini kanssa, että taitaa tästäkin joulusta tulla lumeton; liekö enää valkeita jouluja tuleekaan.

Aamulla herätessäni ihmettelin, miksi näin unta äidistä ja Aune-tädistä, sillä en ole ajatellut heitä aikoihin, en ainakaan eilen. Miksi he putkahtivat uniin ja miksi näin unta lumettomsta jouluaatosta? Jouluakaan en ole sen kummemmin miettinyt. Mitä kaikkea tuolla aivoissa tapahtuukaan! 

Koetko sinä loka-marraskuun voimia vievänä vai antavana aikana vuodesta? Tarvitsetko esim. kirkasvalolamppua vai sytytteletkö kovasti kynttilöitä hämärän hyssyihin? Ahdistutko vai nautitko?

Aamulla kuulin radiosta Pekka Simojoen kappaleen Pienten alkujen päivä. Minua se kosketti erityisesti tänään. Muistutti siitä, että jokainen päivä, se harmaakin, on lahjaa. Eilinen on mennyt, huominen odottaa tulemistaan, nyt on tämä hetki elettäväksi annettu!