KIRJA, JOKA KOSKETTI

Jokin aika sitten sain lainaksi Eeva Vuorenpään kirjoittaman kirjan Arvet. Ystäväni varoitteli, etten lukisi sitä ennen nukkumaanmenoa, mutta niin vain kävi, etten malttanut olla aloittamatta lukemista ja yhteen menoon luin sen ensimmäiset 80-90 sivua. Teksti meni niin ihon alle, että tietenkin näin myös unta kirjan aiheeseen liittyen.

Vuorenpään kirjoittamia  kirjoja en ole aiemmin lukenut, mutta nyt aion lainata myös muita hänen kirjojaan. Teksti on niin sujuvaa ja mielenkiintoisesti kirjoitettu, ilman mitään kikkailuja. Uskomatonta, miten hyvin Vuorenpää osaa kirjoittaa lapsen näkökulmasta ja kokemusmaailmasta.

Teoksessa kuvataan kahden ennen sotia syntyneen naisen elämää 40-luvun Suomessa ja Saksassa. Kirjan alussa naiset kohtaavat Tallinnan laivalla ja siitä alkaa minä-muotoinen takaumatarina sota-ajan tyttösten kokemuksista. Suomalaisen Aijun isä on rintamalla ja hän elää arkeaan äidin ja sisarustensa kanssa. Saksalainen Nina puolestaan passitetaan juutalaisuutensa takia Ravensbrückin keskitysleirille käsittämättä, miksi ihmeessä koko perhe joutuu kärsimysten keskelle. Kumpikin kantaa sodan arpia kehossaan ja sielussaan.

Aiju joutuu pahan korvatulehduksensa takia leikkaukseen ja viettää seitsemän viikkoa sotasairaalassa. Pieni lapsi ikävöi sotakentillä olevaa isäänsä ja kotona olevaa äitiään, mutta onneksi häntä pidetään sairaalassa kuin kukkaa kämmenellä ja hänestä tulee haavoittuneiden , hoidossa olevien sotilaiden  sekä hoitohenkilökunnan lemmikki tai "maskotti" kuten yksi haavoittuneista Aijua nimittää. Pieni lapsi joutuu kuulemaan tuskanhuutoja ja kokemaan kuolemaa ympärillään.Ikävä yltyy välillä niin kovaksi, että Aiju päättää karata sairaalasta ja mennä tapaamaan isää rintamalle. Siellä hän voisi laulaa isälle lohduttavia lauluja kuten hän tekee sairaalan muille potilaille.

 

Saksan juutalainen Nina raahautuu päivästä toiseen keskitysleirin julmuuksien keskellä. Aliravitsemus ja kaltoinkohtelu tappaa Ninan pikkusiskon, mikä aiheuttaa leirillä olevan äidin elämänilon katoamisen ja sairastumisen keuhkokuumeeseen. Nina joutuu kokemaan myös äitinsä menetyksen ja silloin hänkin ensimmäistä kertaa toivoo kuolevansa, vaikka on koko ajan yrittänyt pitää toivoaan yllä ja paennut muistoihinsa ja haavemaailmaan silloinkin, kun on nähnyt ympärillään silmitöntä väkivaltaa ja kokenut itse nälkää, vilua ja pakkotyötä. Isästä ja veljestä, jotka kuljetettiin Auschwitziin, ei ole tietoa. Sodan loputtua hän kohtaa veljensä, isä on menehtynyt. Uusi elämä alkaa Palestiinassa. Kirjan nykyhetkessä Nina on matkalla Viron Pärnuun etsiäkseen synagogan rauniot. Siellä 34 juutalaislasta tapettiin julmasti.

Kirjan kolmas tarina sivuaakin näitä 34 lasta ja heidän kohtaloaan. Se tavallaan nivoo yhten myös Ninan ja Aijun kohtaamisen ja kokemukset sodasta ja sen kauheudesta.

Kirja ei siis todellakaan ole keveää luettavaa, mutta hyvin mukaansatempaava se silti oli. Ja kuten alussa kirjoitin, näin unta, että asuin kerrostalossa, jonka pihalle koottiin juutalaisia kuljtuksia varten. Päätin mennä heidän joukkoonsa ja pelastaa sieltä edes muutamia juutalaisia piilottamalla heitä kotiini. Jossain vaiheessa heräsin sydän tykyttäen enkä pitkään aikaan saanut unta. Kirjan tapahtumat ovat olleet todellisuutta monelle pikkulapselle julman sodan aikana, vaikka kyse on fiktiivisestä tarinasta. 34 lapsen kohtalo Pärnun synagogassa on todellisuudessa tapahtunut.

Oletko sinä lukenut tämän kirjan tai muita Eeva Vuorenpään kirjoja?