PIMEÄN PÄIVÄN PIRISTETTÄ

Huh, tämä pimeys ahdistaa. Marraskuu on itselleni vaikein kuukausi tämän valottomuuden takia. Toki on kiva poltella kynttilöitä, lukea kirjoja ja liikkua luonnossa lainakoira Maurin kanssa, mutta aamuisin töihin ajaessa pimeys imaisee auton valot ja sama juttu iltapäivällä.Se kieltämättä rasittaa.  Nyt en ole edes jaksanut innostua blogipäivitysten tekemisestä. Kenties olet sen huomannutkin.

Mutta miten ihanaa onkaan saada postia pimeää päivää piristämään! Postilaatikosta löytyi tänään peräti neljä korttia: kaksi kotimaasta, kaksi kauempaa.

Jälleen sain yhden hirviaiheisen kortin kokoelmiini. Kyllä 365 kuppia kahvia-blogin Rita tietää,  mitkä kortit minua miellyttävät. Kiitos, Rita ja kiitos ri-tu, joka myös allekirjoitit miittikortin!💜

Mikä mielenkiintoinen postimerkki kortin selkäpuolella!

Pohojanmaaltakin sain kortin! Jo on riemukas kortti teksteineen; kiitokset Tiinalle, jolta kortin sain.

Jee, sain samalla tämän vastajulkaistun talvisen postimerkin.

8. marraskuuta lähti minulle kortti USA:sta, Kansasista ja se saapui perille tänään. Thank you so much, Daniel!

Posti kulki hienojen merkkien ansiosta. Ho-ho-ho, Santa Claus is there, too!

Hieman pidempään matkasi  Garyn kortti Taiwanilta. Vesimelonipostimerkki on hauska. I'm happy for your card, Gary. Thank you!

Ensi sunnuntaina yritän päästä osallistumaan Jyväskylän seudun postcrossareiden pikkujoulumiittiin. Jospa saisin sieltä myös hieman päivitettävää tänne blogin puolellekin.

Hyvää loppuviikkoa Sinulle! Kyllä kai se aurinko jossain paksun pilviverhon takana edelleen on...

LOKAKUUN LÄMPIMIN PÄIVÄ

Sunnuntai oli uskomattoman lämmin ollaksemme lokakuun puolivälissä. Tilastojen mukaan se olikin kaikkien aikojen lämpimin lokakuun päivä. Ja semmoisena päivänähän ei voi olla koko aikaa sisällä. Yhden aikoihin  sain ilon olla osallistumassa ystäväni kodinsiunaamiseen ja ihailla samalla koko seinän kokoisesta ikkunasta avautuvaa syksyn värittämää järvimaisemaa, mutta kotiuduttuani päätimme lähteä puolison kanssa metsäretkelle muutaman kilometrin päähän kodistamme.

Hassua: olen asunut kotikylälläni jo yli kolmekymmentä vuotta, mutta silti tällä seudulla on minulle koluamattomia paikkoja. Laajensin nyt reviiriäni: parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Kylällä on oivat ulkoilumahdollisuudet sekä luonnonmetsissä kuin myös latupohjiksi tehdyillä pururadoilla.  Monia talkootunteja ne ovat vaatineet, joten kiitos pururadan tekijöille samoin kuin laavujen valmistajille! Eväitä emme ottaneet mukaan. Eipä siis ollut tarvetta tehdä tuliakaan laavulle.

 Koivut hehkuivat kultaa ja keltaisuus oikein korostui sinistäkin sinisempää taivasta vasten. Tuuli tosin antoi kultalehdille kyytiä. Vettä ei tullut niskaan, niitä lehtiä kylläkin. 😄

 

Reilun kolmen kilometrin lenkkiin ehti sisältyä kovin vaihtelevaa maastoa. Välillä mentiin ankaria ylämäkiä ja vastaavasti pitkiä alamäkiä. Syke nousi mukavasti. Mahtaa täällä talvella saada melkoiset vauhdit suksilla laskettaessa.

Reitin varrelta oli kiva bongailla vaikka mitä mielenkiintoista.

Pari karhuakin nähtiin. Ihan totta!

Toinen istui korkealla ja ihaili syysmaisemia,

toinen piileskeli heinikon suojissa ja oli täysin luontoon kuulumaton!

Tämän Karhun poimimme mukaan. Tilipäivä. 😉

Minulla alkoi nyt kahden päivän loma. Alkuviikko on mennyt ensiapukurssilla ja tänään paperitöissä. Ihanaa hengähtää vähän!

Mukavaa loppuviikkoa Sinullekin! 💛

HALLAN TEKOSIA

Viime yönä oli taas useampi aste pakkasta. Aamusumu oli sakeaa ja ilma niin kostean tuntuista, kun kahdeksan aikoihin lähdin ulos tarkistaakseni, onko hiusjäätä ilmestynyt eilen poistamiini alppitatarin tynkiin. Ja toki oli! Tällaista ilmiötä ei ole joka vuosi. Tai ainakaan pihassamme alppitatarien kohdalla, vaikka niitä koetan metsästää. Otin hirmuisen määrän kuvia, mutta ihan mieleisiäni en niistä saanut ja suurin osa meni poistoon. Joitain sentään säilytin.

Kuuraa oli kauniisti myös pensashanhikkien kukissa. Näytti siltä, kuin ne olisi sokerikuorrutettu. 😃

Tätä kirjoittaessani on aamusumu jo hälvennyt. Taitaa tulla ihan kaunis päivä. Hyvää sunnuntaita Sinulle!

KALLIOLLE, KUKKULALLE

Kylmä aamu, meillä viisi astetta pakkasta ja kuistin lasit, maa, oksat, kukkaset kuurassa. Kaunis päivä tästä kehkeytyi ja siksi päätimme pyörähtää vielä mökillä tyhjentämässä saunan vesisäiliön ja juomassa kahvit (termospullosta).

Mökkitien varrella on ns. Pikkuvuori, jonne olemme pitkin kesää suunnitelleet kiipeävämme ja tänään se vihdoin toteutui. Olen käynyt Pikkuvuorella viimeksi varmaan  neljäkymmentä vuotta sitten ja tänään mietin, miksi ihmeessä en ole näinä vuosina kiivennyt ihailemaan ihania maisemia. Miten olen saattanut unohtaa paikan ihanuuden? Toisaalta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Vuoren päältä avautui huikea näkymä järvelle

eikä toiseen suuntaankaan ollut mitenkään huono maisema.

Luonnon omaa taidetta kivien pinnassa

ja pehmeää, upottavaa jäkälää. Täällä poroilla riittäisi vähäksi aikaa syötävää.

Ja nyt tähän postaukseen on liitettävä vähän nostalgiaa vajaan kuudenkymmen vuoden takaa: koska isä ja äiti olivat maanviljelijöitä, töitä oli puskettava aamusta iltaan. Joskus oli kuitenkin pakko hengähtää lypsyjen välillä. Niinpä isä, äiti ja isoveljeni (minäpä en tuolloin ollut vielä syntynytkään) tekivät retkiä  Pikkuvuorelle maisemia ihailemaan. Lieköhän parin kilometrin matka taittui polkupyörillä? Eipä ollut silloin puuhapuistoja lapsille, mutta toisaalta ei semmoiseen olisi ollut varaakaan. Luonnossa sai liikkua ilmaiseksi.

Perhe on pistänyt oikein pyhävaatteet ylle, kun on lähdetty retkelle. Miten epäkäytännöllistä, mutta liikuttavaa! Puusto on kasvanut melkoisesti noista ajoista, sillä nyt järvelle ei ole ihan noin hyvää näkyvyyttä.

Isä polttelee piippua ja pojat seisovat miehekkäinä siinä isin vieressä. 💗

                                                              *     *     *     *

Nyt en aio pitää pitkiä välivuosia käydäkseni seuraavan kerran näissä maisemissa. Seuraava kerta voi tulla jo hyvinkin pian!