VIHREÄ HUONE

Aamutuimaan lähdimme metsään etsiäksemme suppilovahveroita lounasta varten. Sienisaalis oli heikko, mutta kuvauskohteita löytyi sitäkin enemmän.
Vihreässä huoneessa tuoksuivat maatuvat lehdet ja pikkupakkasen mukanaan tuoma raikkaus. Metsä, aina yhtä ihana ja levollinen paikka vuodenajasta riippumatta!

VETERAANIEN MUKAVA MATKA

Keskiviikkona sain aitiopaikalta olla todistamassa iloista tapahtumaa, kun kuumailmapallot nousivat läheiseltä pellolta ilmaan kyydissään neljätoista sotaveteraania. Kyydittävien alaikäraja oli 90 vuotta ja vanhin kyytiin nousija peräti 97-vuotias!
Yksi ilmaan nousijoista oli 93-vuotias Toini Tuokko, joka toimi 16-vuotiaana lottana sodan aikana. Maakuntalehden haastattelema pirteä rouva odotti lentoa kovasti, koska mieltä kiehtonut benji-hyppy jäi aikanaan kokematta. -Ukko ja poika eivät siihen päästäneet, siksi tähän piti lähteä, kun tarjoutui tilaisuus, sanaili nauravainen Toini. Wau, mitä elämäniloa, kokeilunhalua ja positiivista asennetta!

 Radio Keski-Suomen toimittaja haastatteli suorassa lähetyksessä niin yrittäjä Markku Sipistä kuin lentoa odottavia veteraaneja.

Voimakas ja puuskittainen tuuli siirsi lähtöhetkeä parilla tunnilla, joten odottavan aika kävi varmaan pitkäksi.

 Ja vihdoin saatiin lupa alkaa täyttää palloja ja nousta ilmaan! Lähtöhetki lähestyy...

 Hyvin pakatut pallot levitettiin pellolle kuin suuret matot. On siinä kangasta kerrakseen!

 

Harmillista, että juuri, kun pallot singahtivat ilmaan, kamerani akku sanoi sopimuksensa irti kylmän sään hyydyttämänä. Siispä lainaan yhden kuvan kuumailmapalloyrittäjien omasta kuva-arkistosta. Kiitos siitä heille! 

Ps: Kerran aiemminkin olen ollut näkemässä kuumailmapallon nousua ilmaan. Löydät todistusaineistoa täältä.

Kuva: Jemina Sipinen

VALON KAUPUNKI

Huh, perjantain myrskystä on selvitty ehjin nahoin. Tosin sähköt olivat pois perjantai-illasta kello 21.15 lähtien aina eiliseen iltapäivään eli melkein kolmeen saakka. Yöllä en saanut unta, vaan kuuntelin myrskyävää tuulta ja yhden maissa alkanutta voimakasta sadekuuroa. Koetin lukea taskulampun valossa, sillä uni houkutti itseään pitkään.Aamulla muutaman tunnin nukkumisen jälkeen olo olikin tönkkö, mutta ylös oli noustava, sillä päivähoidon väellä oli koko päivän kestävä koulutus. Sen verran mielenkiintoista asiaa käsiteltiin loistavan kouluttajan johdolla, etten kuitenkaan nuokkunut penkissä.
 
Jyväskylässä on loppuviikon ajan vietetty Valon kaupunki 2015-tapahtumaa. Mekin suuntasimme  illansuussa katsomaan valotaidetta ihkaensimmäistä kertaa. Mielenkiintoisia taideteoksia oli koottu varsinkin Tourujoen rantaraitin varteen sekä hautausmaan läheisyyteen. Kirkkopuistossa oli puoli yhdeksän aikoihin  Ave Feniks - tulinukketeatteriesitys, mutta siitä emme nähneet juuri mitään, kun emme tulleet ajoissa paikalle. Kahdeksan aikoihin kirkkopuisto oli nimittäin jo tupaten täynnä katselijoita. Kiva oli kierrellä ja ihastella luovia ideoita, ihmetellä iltamenoa kaupungissa, mutta kiva oli myös palata maaseudun rauhaan ja ihastella taivaalla kirkkaana vilkkuvia tähtösiä, luonnon omia "valoteoksia".

TARTTOON TUTUSTUMASSA,3

kuva: wordpress

Saimme olla kahden seurakunnan vieraana matkamme aikana. Lauantai-iltana lauloimme Maarjan kirkon seurakuntasalissa. Kuulijoita oli vähän, mutta silti tilaisuus henki mitä sydämellisintä lämpöä. Seurakunnan suomalainen kirkkoherra Joona Toivanen toivotti meidät lämpimästi tervetulleeksi ja esitteli ennen tilaisuuden alkua seurakuntansa kirkkorakennuksen, joka tuhoutui pahasti toisen maailmansodan pommituksissa ja joka Neuvosto-Viron aikana oli tyystin toisessa tarkoituksessa eli urheiluhallina. Noin 300-henkisen seurakunnan unelma on korjata kirkko entiseen loistoonsa, mikä kuulostaa äkkiseltään melkein mahdottomalta urakalta, mutta toisaalta ihmeitähän tapahtuu!

Sunnuntaina saimme osallistua kello kymmenen messuun Jaani kirikissä eli Johanneksen kirkossa. Seurakuntaa saapui paikalle yllättävän paljon ja erityisesti lasten runsas lukumäärä ilahdutti. Ennen varsinaisen messun alkua kaikki lapset pyydettiin alttarille siunattaviksi, mikä tuntui hellyttävältä.

Messun kulkua oli melko helppo seurata ja jotain saatoimme jopa ymmärtääkin papin puheesta sekä rukouksista. Jotenkin tunnelma oli rennompaa kuin Suomessa ja esimerkiksi messua toimittavan papin pieni tytär juoksi jossain vaiheessa isänsä luokse alttarille ja viipyi siellä loppusiunaukseen asti. Isä ei siitä lainkaan häiriintynyt vaan katseli tytärtään hellästi. Tulipa mieleeni Jeesuksen sanat: "Sallikaa lasten tulla..."

Vaikka yhteistä kieltä ei täysin löytynytkään, saattoi silti tuntea Jumalan läsnäolon keskellämme. Oli ilo ja etuoikeus osallistua messuun laulajina ja tulla siunatuksi. Ihanaa oli myös laulaa Sibeliuksen Soi kunniaksi Luojan vironkielellä. Virren valinta lienee ollut kiitos ja huomionosoitus naapurimaan vieraille.