KUN TUULI KÄY HÄNEN YLITSENSÄ, EI HÄNTÄ ENÄÄ OLE

Tämä aurinkoinen pakkasviikko kääntyi yllättäen suru-uutisten viikoksi. Mietin pitkään, jaanko sydämeni raskauden tänne blogiin, mutta haluan ennen kaikkea omistaa tämän kirjoituksen tiistaina liikenneonnettomuudessa menehtyneen serkkuni muistolle. 

Oli tammikuu 1973, kun enoni perheeseen syntyi esikoistytär. Olin silloin 11-vuotias ja pääsin äidin mukana katsomaan pientä serkkuani Jyväskylän keskussairaalaan. Muistan vielä, miten pikkuinen käärö tuhisi kopassaan.
Joitakin aikoja myöhemmin, vauvan ja äidin kotiuduttua, veimme rotinoita uuden perheenjäsenen kunniaksi. Kolmen aikuisen ihmisen, enoni ja hänen vaimonsa sekä heidän kanssaan asuvan mummoni kotiin tuli vauvan myötä iloa ja uudenlaista elämää. Karjalainen mummoni sai syliinsä liekuteltavaa, uusi perheenjäsen sai uskollisen esirukoilijan ja paljon rakkautta. Varsinkin viime vuosina havahduin siihen, että serkullani oli aivan samanlaiset silmät ja samanlainen katse kuin mummollamme: sellaiset tuikkivat, pyöreät, iloisenruskeat silmät. Kun katsoin serkkuani silmiin tuntui kuin mummoni minua katsoisi ja sen sanoinkin hänelle usein.

Siellä mummolassa sain myös ensimmäistä kertaa pitää pientä vauvaserkkuani sylissä. Ujona tyttönä kuiskutin äidin korvaan, että saisinkohan pidellä vauvaa ja äiti sitten pyysi asiaa puolestani. Mikä ilo, että vauva laskettiin varovasti käsivarsilleni ja pidin häntä kuin arvokasta porsliinia. Tämän kaiken olen kirjoittanut käyntimme jälkeen myös päiväkirjaani, joten kyse on ollut todella hienosta ja erityislaatuisesta hetkestä.

Keskiviikkona saimme niin surullisen ja koskettavan tiedon: samainen serkkuni oli menehtynyt auto-onnettomuudessa. Toki olin huomioinut tiedotusvälineistä tiistaina tulleen uutisen, mutta kun saimme kuulla, että omaisemme on menehtynyt tuossa kolarissa, onnettomuus sai aivan toisenlaisen, murskaavan ja surullisen painoarvon.
Vasta viikonloppuna serkkuni oli ajellut Etelä-Suomessa kummilapsensa luona ja päivittänyt kahta päivää ennen kuolemaansa facebookiin iloiset terveiset reissultaan. Olipa vielä kommentoinut, että matkanteko onnistui hyvin, vaikka Joutsan seudulla oli pitänyt pysähtyä vähäksi aikaa liikenneonnettomuuden takia ja lisännyt vielä huolensa, että toivottavasti kukaan ei loukkaantunut vakavasti.

Serkkuni ehti juuri täyttää 44 vuotta. Olemme täynnä kysymyksiä. Tuntuu siltä, että elämä katkesi aivan keskeneräisenä. Ja silti haluan lohduttautua, ettei Jumala tee virheitä, vaikka meistä nyt tuntuisikin siltä. Mielessäni on pyörinyt Raamatunkohta psalmista 139:
" Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut." 

Minua lohduttaa, että serkkuni pääsi taivaallisen Isän luokse. Hän oli ja lähti täältä uskossa Jeesukseen Kristukseen. Me vielä jatkamme elämänmatkaamme, hän on perillä ja turvassa.

Elämme jälleennäkemisen toivossa!