IKIAIKAISTEN HONKIEN HUMINAA

Eilen kävin ystävän kanssa Pyhä- Häkin kansallispuistossa Saarijärvellä. Siellä olen käynyt viimeksi 70-luvulla kouluretkellä enkä ymmärrä, miten olen antanut vuosikymmenten vilahtaa ohitseni palaamatta tämän metsän siimekseen uudestaan. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Alla olevat tekstilainaukset olen ottanut täältä.

Pyhä-Häkillä on hyvin arkinen historia. Suomessa 1700-luvulla toteutetussa isojaossa Pyhä-Häkin kruununmetsä ei yksinkertaisesti kelvannut kenellekään. Kangasmailla kasvoi runsas puusto, mutta koska alueella ei ollut vesistöä, puita ei saanut kuljetettua myytäväksi. Suotkin olivat liian vetisiä viljelyyn, joten alue jäi valtion liikamaaksi.Vuonna 1912 Pyhä-Häkin kruununpuiston yhteydestä erotettiin säästömetsä, joka rauhoitettiin "kaikelta maan ja metsän käytöltä" ja jota alettiin kutsua luonnonpuistoksi. Alue oli ehdolla kansallispuistoksi jo vuonna 1938, mutta sota-aika siirsi toteutuksen vuoteen 1956.

Pyhä-Häkin alueen läpi on kulkenut vuosisatainen polku, jonka varrella kasvavaa ikipetäjää on käyty tervehtimässä jo sukupolvien ajan. Kun puiston polkuja alettiin suunnitella, mallia käytiin ottamassa Amerikan Yellowstonen kansallispuistosta.

Puistoon raivattiin miesvoimin kaksi luontopolkua. Toinen kattaa alueen kaikki tärkeimmät maasto- ja luontokohteet, toinen kiertää vanhassa metsässä. Ikipetäjä, s.1518, kuoli vuoden 2004 elokuussa ja pian siitä tulee kelo. Valtavan petäjän latvuksissa ovat humisseet kolmen isännän tuulet ja tuiskut, ensin Ruotsin, sitten Venäjän ja nyt Suomen.

 Metsäpalot ja myrskytuhot muuttivat menneinä aikoina paljon Pyhä-Häkin alueen metsien rakennetta, mutta puiston perustamisen jälkeen suurilta luonnonmullistuksilta on vältytty. Ääriolosuhteetkaan eivät hetkauta Pyhä-Häkin elämää.

 

 

Puolet kansallispuiston alueesta on suota, toinen puoli on kangasmaastoa ja mäkiharjanteita. Suoluonnossa ovat edustettuina monet suotyypit. Osa soista on lyhytkorsinevaa, tupasvillan ja rahkasammalten vallitsemaa karujen vedenjakajaseutujen tyyppisuota. Kansallispuistossa on myös reheviä suotyyppejä, kuten kuusivaltaisia ruoho- ja heinäkorpia. Suopursua ja mäntyä kasvava isovarpuräme on puiston yleisin suotyyppi. Puiston suot ovat välttyneet ojitukselta, alueen luoteiskulmaan lukuun ottamatta. Soilla ja kosteikkopaikoissa polkureitit on varustettu pitkospuilla.

- Mennään metsän ovesta ja katsellaan:

on tässä neulasmatto,

hyvin soinnutettu,

väriä päästämätön lehtimatto,

ne metsän lattialla tavataan.

Älä saappaitasi riisu oven pieleen

sellaisenaan tupaan astutaan.

Käydään peremmälle

männyn alle,

runko keinuu, leijuu rauha mieleen.

Oravan rapinoita,

tikan kuminaa,

muurahaisten juoksua jalan yli

neulashirttä sillä täysi syli,

pientä puuhaa siellä täällä

kuunnellaan.

Kaikki kasvaa, kuolee ajallaan

ei metsän rauhaan toraäänet yllä. (M. Jyrinki)