perjantai 17. marraskuuta 2017

JOPA TULI POSTIA!

Toissapäivänä oli iloinen yllätys odottamassa postilaatikossa, kun tulin töistä kotiin. Harvoin saan kerralla niin monta mukavaa korttia (jos ei joulupostia oteta lukuun), mutta sitäpä tämä postcrossing-harrastus saa aikaan. Ja tässäpä silmäniloa Teillekin, hyvät lukijat:

  
Tämän vuoden ensimmäinen joulukortti tuli Irikseltä Taiwanilta. Vähän perinteisestä poikkeavaan joulukorttiin oli liimattu aivan uskomattoman upeita postimerkkejä. 

Lokakuun viimeisenä päivänä USAsta lähti kortti kohti Suomea. Lähettäjä Gabriel valitsi H. Mortimer Lambin kortin Poika ja tiikeri . Hienoja merkkejä tuli tämänkin tervehdyksen mukana.



Viktoria Vladivostokista Venäjältä oli valinnut The Crown Prince- rantakatumaiseman. Venäjältä tulevissa korteissa on aina upeita postimerkkejä.


Toinenkin kortti Taiwanilta! Wei Yi lähetti kortin, jossa komeilee erittäin harvinainen merilintu pienellä Matsun saarella Kiinan rannikon tuntumassa. Postimerkki oli korttia myöten.

June New Yorkista lähetti tämän vihreän kortin. Kaupungin Central Park on keidas sykkivän kaupungin sylissä. Kortti Amerikan mantereelta viipyi matkalla kolmetoista päivää.

Saksasta tuli myös kaksi korttia. Martin, jonka suomalainen suosikkikirjailija on Arto Paasilinna, harrastaa lukemisen lisäksi viinejä, hyvää rúokaa ja vaeltelua. Hieno joululeima koristi kortin tekstipuolta.

Neljässä päivässä reissasi Birgitin kortti Schmalfeldistä Keski- Suomeen. Birgit oli kesällä matkaillut Amrumin saarella ja ottanut sieltä tämän hellyttävän valokuvan.
Vaikka postimaksut jälleen jokunen aika sitten nousivat, en ole hennonut lopettaa postcrossin-harrastustani. Kuukaudessa lähetän keskimmäärin kymmenen korttia.  Olen itse saanut todella upeita kortteja ympäri maailmaa ja mikä parasta, myös yhden kirjeenvaihtotoverin Saksasta, jonka viime keväänä tapasin Wittenbergissä. Ilman yhteistä harrastustamme olisimme tuskin koskaan tutustuneet toisiimme.

tiistai 14. marraskuuta 2017

YKSI SANA

Täällä lukemissani blogeissa on kiertänyt Yksi sana-haaste, johon päätin itsekin osallistua. Kiitos vinkistä, Tuula!

Vaikka kuva ei liity sanahaasteeseen millään tavoin, laitoin sen itsellenikin mielenvirkistykseksi. Koskaan ei saa kadottaa sisäistä lastaan! Luonnossa voi leikitellä.



1. Missä kännykkäsi on? Pöydällä
2. Puolisosi? Rakas
3. Hiuksesi? Luonnonkiharat
4. Äitisi? Karjalainen
5. Isäsi? Keskisuomalainen
6. Suosikkisi? Kiikkutuoli
7. Unesi viime yöltä? Sekava
8. Mielijuomasi? Kahvi
9. Unelmasi? Olemassa
10. missä huoneessa olet? Tuvassa
11. Harrastuksesi? Postcrossing
12. Pelkosi? Menetys
13. Missä haluat olla kuuden vuoden päästä? Kotona
14. Missä olit viime yönä? Sängyssä
15. Jotain, mitä et ole? Laskuvarjohyppääjä
16. Muffinssit? Makea
17. Toivelistalla? Lepo
18. Paikka, jossa kasvoit? Maalaiskylä
19. Mitä teit viimeksi? Saunoin
20. Mitä sinulla on ylläsi? Saunatakki
21. Televisiosi? Vanha
22. Lemmikkisi? Lemmikitön
23. Ystäväsi? Muutama
24.  Elämäsi? Tasaista
25. Mielialasi? Kiitollinen
26. Ikävöitkö jotakuta? Joskus
27. Auto? Oma
28. Jotain, mitä sinulla ei ole ylläsi? Hattua
29. Lempikauppasi? Vaihtelee
30. Lempivärisi? Vaihtelee
31. Milloin nauroit viimeksi? Töissä
32. Milloin itkit viimeksi? Perjantaina
33. Kuka on tärkein läheisesi? Perhe
34. Paikka, johon menet uudelleen ja uudelleen? Töihin
35. Henkilö, joka s-postittaa säännöllisesti? Ystävä
36. Lempiruokapaikka? Keittiö

Jos haaste kiinnostaa, ota se vastaan! Olen vieraillut useissa blogeissa lukemassa kirjoittajan vastauksia ja aina  niitä on ollut yhtä mukavaa lukea.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

DESIGN- YMPYRÖITÄ

Pitkästä aikaa ajattelin osallistua Pieni lintu-blogin MakroTex -haasteeseen, joka on tällä kertaa aiheeltaan YMPYRÄ.

Heinäkuun kuvatiedostoista löytyi sopivasti YMPYRÄnmallisia valaisimia, jotka on suunnitellut itse Alvar Aalto.

                                                              Säynätsalon kirjaston valaisin,

                                                         Muuramen kirkon kattolamppu,



                                                            Aalto-museon kahvion valaisimia.

Muita aiheeseen liittyviä ympyröitä näet täältä.

                                                                                                        

perjantai 3. marraskuuta 2017

KIRJA, JOKA KOSKETTI

Jokin aika sitten sain lainaksi Eeva Vuorenpään kirjoittaman kirjan Arvet. Ystäväni varoitteli, etten lukisi sitä ennen nukkumaanmenoa, mutta niin vain kävi, etten malttanut olla aloittamatta lukemista ja yhteen menoon luin sen ensimmäiset 80-90 sivua. Teksti meni niin ihon alle, että tietenkin näin myös unta kirjan aiheeseen liittyen.

Vuorenpään kirjoittamia  kirjoja en ole aiemmin lukenut, mutta nyt aion lainata myös muita hänen kirjojaan. Teksti on niin sujuvaa ja mielenkiintoisesti kirjoitettu, ilman mitään kikkailuja. Uskomatonta, miten hyvin Vuorenpää osaa kirjoittaa lapsen näkökulmasta ja kokemusmaailmasta.

Teoksessa kuvataan kahden ennen sotia syntyneen naisen elämää 40-luvun Suomessa ja Saksassa. Kirjan alussa naiset kohtaavat Tallinnan laivalla ja siitä alkaa minä-muotoinen takaumatarina sota-ajan tyttösten kokemuksista. Suomalaisen Aijun isä on rintamalla ja hän elää arkeaan äidin ja sisarustensa kanssa. Saksalainen Nina puolestaan passitetaan juutalaisuutensa takia Ravensbrückin keskitysleirille käsittämättä, miksi ihmeessä koko perhe joutuu kärsimysten keskelle. Kumpikin kantaa sodan arpia kehossaan ja sielussaan.

Aiju joutuu pahan korvatulehduksensa takia leikkaukseen ja viettää seitsemän viikkoa sotasairaalassa. Pieni lapsi ikävöi sotakentillä olevaa isäänsä ja kotona olevaa äitiään, mutta onneksi häntä pidetään sairaalassa kuin kukkaa kämmenellä ja hänestä tulee haavoittuneiden , hoidossa olevien sotilaiden  sekä hoitohenkilökunnan lemmikki tai "maskotti" kuten yksi haavoittuneista Aijua nimittää. Pieni lapsi joutuu kuulemaan tuskanhuutoja ja kokemaan kuolemaa ympärillään.Ikävä yltyy välillä niin kovaksi, että Aiju päättää karata sairaalasta ja mennä tapaamaan isää rintamalle. Siellä hän voisi laulaa isälle lohduttavia lauluja kuten hän tekee sairaalan muille potilaille.

 

Saksan juutalainen Nina raahautuu päivästä toiseen keskitysleirin julmuuksien keskellä. Aliravitsemus ja kaltoinkohtelu tappaa Ninan pikkusiskon, mikä aiheuttaa leirillä olevan äidin elämänilon katoamisen ja sairastumisen keuhkokuumeeseen. Nina joutuu kokemaan myös äitinsä menetyksen ja silloin hänkin ensimmäistä kertaa toivoo kuolevansa, vaikka on koko ajan yrittänyt pitää toivoaan yllä ja paennut muistoihinsa ja haavemaailmaan silloinkin, kun on nähnyt ympärillään silmitöntä väkivaltaa ja kokenut itse nälkää, vilua ja pakkotyötä. Isästä ja veljestä, jotka kuljetettiin Auschwitziin, ei ole tietoa. Sodan loputtua hän kohtaa veljensä, isä on menehtynyt. Uusi elämä alkaa Palestiinassa. Kirjan nykyhetkessä Nina on matkalla Viron Pärnuun etsiäkseen synagogan rauniot. Siellä 34 juutalaislasta tapettiin julmasti.


Kirjan kolmas tarina sivuaakin näitä 34 lasta ja heidän kohtaloaan. Se tavallaan nivoo yhten myös Ninan ja Aijun kohtaamisen ja kokemukset sodasta ja sen kauheudesta.
Kirja ei siis todellakaan ole keveää luettavaa, mutta hyvin mukaansatempaava se silti oli. Ja kuten alussa kirjoitin, näin unta, että asuin kerrostalossa, jonka pihalle koottiin juutalaisia kuljtuksia varten. Päätin mennä heidän joukkoonsa ja pelastaa sieltä edes muutamia juutalaisia piilottamalla heitä kotiini. Jossain vaiheessa heräsin sydän tykyttäen enkä pitkään aikaan saanut unta. Kirjan tapahtumat ovat olleet todellisuutta monelle pikkulapselle julman sodan aikana, vaikka kyse on fiktiivisestä tarinasta. 34 lapsen kohtalo Pärnun synagogassa on todellisuudessa tapahtunut.

Oletko sinä lukenut tämän kirjan tai muita Eeva Vuorenpään kirjoja?

perjantai 20. lokakuuta 2017

HARMAA LOKAKUU

Lokakuu. Vuoden harmainta aikaa niin luonnossa kuin omassa mielessä. Olen kaivanut kirkasvalolampun esiin saadakseni vähän valoa aamun hetkiin. Aurinko tuntuu pysyttelevän jälleen tänään pilvien takana. Aamulla oli kovasti sumua, joka kyllä haihtui puolen päivän aikoihin.

Kävelin kameran kanssa uimarantaan. Pitkään en pystynyt siellä kuvaamaan, sillä sade alkoi voimistua enkä halunnut kameran kastuvan. Rannalla oli niin hiljaista. Tähän aikaan vuodesta ei näkynyt edes vesilintuja laiturilla, tiaiset toki sirkuttivat läheisissä puissa. Rannan tuntumassa olevassa talossa oli aloitettu lämmityspuuhat, sillä paksu, harmaa savu tunki piipusta kohti taivasta. Siitä tuli kotoinen olo.




Osa veneistä on jo nostettu lepoasentoon odottamaan uuden kesän kalaretkiä, osa kenties vielä odottaa tuulastajia, jokunen on muuten vaan unohdettu rannalle lojumaan lehtien kuorruttamaksi.



Esikoinen täytti eilen 28 vuotta. Hän sattui sopivasti syntymään ensimmäisen kummipoikani 6-vuotispäivänä, joten serkukset juhlivat syntymäpäiväänsä samanaikaisesti. Kaivoin vintistä vanhan päiväkirjani ja kertasin nuoren äidin kokemuksia ja tuntoja synnytyssairaalassa. Ihan helppoja ensimmäiset päivät ja kuukaudet eivät olleet, vaikka iloitsin vauvasta. Pimeä vuodenaika tuntui silloinkin imevän voimia.

Hassua, että viime yönä näin unta edesmenneistä rakkaistani. Oli jouluaatto, olin lapsuuskodissa. Äidin kanssa ihmeteltiin poikani mustaa koiranpentua ja sitten menin keittiöön, jossa isän touhukas sisko puuhaili hiki hatussa. Aloin siivota sähköhellaa, johon hän topakasti totesi, että eiköhän nyt olisi tähdellisempääkin tekemistä kuin sähköhellan puhdistus. Vielä ihmettelin vanhan naapurini kanssa, että taitaa tästäkin joulusta tulla lumeton; liekö enää valkeita jouluja tuleekaan.

Aamulla herätessäni ihmettelin, miksi näin unta äidistä ja Aune-tädistä, sillä en ole ajatellut heitä aikoihin, en ainakaan eilen. Miksi he putkahtivat uniin ja miksi näin unta lumettomsta jouluaatosta? Jouluakaan en ole sen kummemmin miettinyt. Mitä kaikkea tuolla aivoissa tapahtuukaan! 

Koetko sinä loka-marraskuun voimia vievänä vai antavana aikana vuodesta? Tarvitsetko esim. kirkasvalolamppua vai sytytteletkö kovasti kynttilöitä hämärän hyssyihin? Ahdistutko vai nautitko?

Aamulla kuulin radiosta Pekka Simojoen kappaleen Pienten alkujen päivä. Minua se kosketti erityisesti tänään. Muistutti siitä, että jokainen päivä, se harmaakin, on lahjaa. Eilinen on mennyt, huominen odottaa tulemistaan, nyt on tämä hetki elettäväksi annettu!


maanantai 16. lokakuuta 2017

JOTAIN VANHAA, JOTAIN UUTTA

Perjantaina kävin hierojalla Jyväskylässä. Koska kuljen kaupunkiin bussilla, olen silloin aikataulujen orja. Ennen hierontaa minulle jäi siis reilusti luppoaikaa, jonka päätin osittain kuluttaa tunteja aina yhtä ihanalla Toivolan vanhalla pihalla. Arkipäivänä siellä ei ollut paljon liikettä, vain muutama muu satunnainen kulkija minun lisäkseni. Seppä kuului takovan pajassaan.



 Toivolan pihassa panostetaan estetiikkaan:

Pihapiirissä on monta suloista, vanhaa rakennusta kuten puoteina toimivat makasiinit ja Sparvinin museotalo.

Kahvila Muiston pihapöydät seisoa nököttivät tyhjinä. Kesällä, aurinkoisella säällä tilanne on tyystin toinen.
 

 Pihalla on Rent-a-bike -pyörävuokrausta, mutta ei taida  tämä pyörä olla ihan sopiva siihen tarkoitukseen.

Toivolan vanhalla pihalla on suloisia putiikkeja. Piipahdin Butik Malfatto Shopissa, jossa myydään erilaisia käsintehtyjä tuotteita koruista tekstiileihin ja kierrätysaskarteluista kynttilöihin.

Vanhan synnytyslaitoksen tiloissa myydään iloisenvärisiä lankoja. Titityyn puodissa riittää silmänruokaa.







Toivolan pihalta suunnistin Cygnaeuksen puistoon tarkastamaan kyseisen merkkihenkilön patsaan, josta juuri perjantain sanomalehdessä oli juttua. Uno Cygnaeus, kansakoulun isä, on patsaansa ansainnut. Hänen suunnitelmiinsa kuului opettajaseminaarin perustaminen. Jyväskylässä aloitettiin kansakoulunopettajien kouluttaminen vuonna 1863.

Ei Jyväskylä ole kuitenkaan jämähtänyt museokyläksi. Katukuvaan on ilmestynyt tämän syksyn aikana useita muraaleja. Upea 17-festivaali järjestettiin 13 kaupungissa ja sen ansiosta  maalattiin yhteensä 21 muraalia eli seinämaalausta eri puolille maata. Yksi Jyväskylän uusista seinämaalauksista löytyy Vapaudenkadulta.  Keep me, jonka on taiteillut italialainen Millon, on todellinen piristys.

 
Uusi viikko on alkanut jälleen kerran sateisena. En anna sen häiritä! Pistän tulet leivinuuniin, keitän kaffetta ja nautiskelen uusimmasta Enni Mustosen kirjasta Ruokarouvan tytär, jonka vihdoin ja viimein sain kirjastosta lainaksi. Lomaviikolla otan rennosti.

Hyvää alkanutta viikkoa Sinullekin! 💖