YLHÄÄLLÄ

Erittäin huonosti nukutun ja voimia vaatineen työpäivän jälkeen keitin kupposen kahvia ja hieman voimaannuttuani läksin kamera kainalossa lähimetsikköön. Voi sitä ihanaa lintusten laulukuoroa, metsän vahvaa tuoksua ja puiden lomitse siivilöityvää auringonvaloa!

Sosiaalisen työn vastapainoksi on rentouttavaa kävellä luonnossa ilman kiirettä ja suorituksia, antaa sielun levätä. Olen niin monesti aiemminkin havainnut, kuinka metsässä olo virkistää ja rentouttaa ja erityisesti tähän aikaan vuodesta, kun luonto alkaa herätä pitkän ja synkän talven jälkeen.

 Tänään nousin jyrkähköä rinnettä ylös kallion kupeelle. Maasto on kyllä aika haastavaa kuljettavaksi, mutta saipahan siinä vähän sykettäkin nostettua. Isot, sammaloituneet kivenmurikat ovat maanneet paikoillaan varmaan satoja  (ellei jopa tuhansia) vuosia irrottuaan emäkalliosta.
Ne ovat kuin äänetöntä kivikansaa. Minkähänlaista elämää kivien koloissa kuhisee? Varmaan ainakin metsähiirten hyörimistä, miksei myös kyykäärmeiden sihinää.

 Iso, monta metriä korkea emäkallio seisoo jykevästi paikoillaan. Tuntuu aika pieneltä seistä jyhkeän kiviseinän vieressä niska kenossa ja ihmetellä kallion halkeamia, kolosia ja sammaleen ja jäkälän täplittämää pintaa. Jostain virtaa vettä pieninä puroina, joten sehän se pitää vihreän värityksenkin yllä.

Aikani siinä kuuntelin metsän ääniä ja läksin kapuamaan jälleen alaspäin. Pari päivää sitten jäistä vapautunut pikkulampi väreili tuulenhenkäyksen voimasta. Olihan sitä vielä rannassakin poikettava.

 Vielä kerran katse ylös: pajunkissat ovat muisto vain ja siitepölyn on aika lennähtää eteenpäin.

Innoituksen kuvausretkelle antoi Pieni lintu-blogin makrohaaste YLHÄÄLLÄ.