Tällä viikolla on saatu nauttia hangenkuorista. Tiistaiaamuna eskareitten kanssakin aloitettiin päivä juoksemalla hangilla ja oli meillä hauskaa!
Tänä aamuna päätin lähteä jo heti kahdeksan jälkeen kokeilemaan hankien kestävyyttä ja mennä myös metsään. Peipposten pirteä laulu siivitti askelia ja kuuluipa myös tutun joutsenparin äänekäs kosiskelu läheisen lammen jäältä. Tuoksukin oli niin keväinen, juuri sellainen, jonka voi aistia melkein vain muutamana päivänä vuodessa.
On kintuilla mittaa, mutta pää on huolestuttavan pieni. 😉 Kiitos, aurinko, pitkistä varjoista,
joita piirsit myös lammen jäälle.
Kahdeksan aikaan lätäköt olivat vielä jäässä, mutta parin tunnin kuluttua tiet olivat jo lieruna. Äkkiä lämpötila kohoaa, kun aurinko jo lämmittää mukavasti.
Metsän ahkera työmies on tainnut eilen tehdä nokallaan koloja puunrunkoon, sillä sen verran tuoreelta jäljet näyttivät. Löytyiköhän kuoren alta murkinaa?
Kuinka kaunis on kuusenkävyn suomupinta!
Päätin käydä tarkistamassa myös kotimme lähellä olevat kalliot ja niiden kylkiä pitkin valuvat vesivirrat. Täällä hanget eivät sitten kantaneetkaan vaan upposin välillä polviani - ja kerran jopa nivusia - myöten lumeen. Jyrkällä rinteellä liikkuessa oli muutenkin oltava varovainen, mutta kyllä tuolla kannatti käydä. Kuvaan ei voi valitetttavasti vangita kallioiden jylhiä seinämiä; pieneksi tuolla itsensä tuntee.
Enpä ole koskaan aiemmin hoksannut, että vuorta vartioi
Kivikasvo. Siinä se seisoo hiljaisena ja liikkumattomana tukka silmillä, nenä (tähän aikaan vuodesta) vuotaen, mutta korva tarkkaavaisesti höröllä. Kuinkahan kauan se on seisonut sijoillaan? Jääkaudestako asti?
Auringonlämpö on saanut vedet virtaamaan lumien sulaessa ja kallioille on muodostunut komeita jäätyneitä vesiputouksia. Eivät ne vedä vertoja
Hitonhaudan jääpaasille, mutta komeita nämäkin ovat.
Sisäinen lapseni vaati päästä leikkimään!
Sydämellistä viikonloppua!
