KOSKEN KOHINAA

 Kävin eilen katsomassa tulvavesien juoksutusta lapsuuteni maisemissa. Vielä 50-luvulla koski virtasi vapaana ja oli suosittu kalastuspaikka, mutta sitten virtaavat vedet valjastettiin voimalakäyttöön ja sähköä tuottamaan. En ole käynyt voimalaitoksella varmaan lähes kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta mikä lie päähänpisto sai minut katsomaan ja kuuntelemaan, miten suuret vesimassat pohisevat ja synnyttävät hurjia pyörteitä. Ihan polvissa kivisti, kun katsoin alas kuohuihin.

Voimalaitoksen seutuun liittyy hassuja muistoja: Valvojana työskenteli aikoinaan eräs naapureistamme ja joskus menin isän kanssa iltavuoron aikaan käymään laitoksella tuota naapuria tapaamassa. Työ taisi olla todella leppoisaa, sillä aikaa kuluttaakseen Veikolla oli haitari mukana ja sitä hän soitteli mittareita valvoessaan. Isä puolestaan ottin viulun mukaansa ja sitten miehet soittivat yhdessä menneen ajan ikivihreitä. Minä pienenä tyttösenä istuin tuolilla, kuuntelin miesten soittoa ja ihmettelin mittareiden määrää. Kaipa kahvitkin jossain välissä keitettiin.
Tänä päivänä ei moinen enää onnistuisi, mutta -60-luvulla kyllä. Tietokone on muutenkin korvannut ihmisen valvontatehtävissä.

Laitoksen toisella puolella oli tyvenet vedet. Vain hienoiset pyörteet kertoivat putouksen imusta. Maisema on muuttunut vuosien saatossa, joten ajattelin palata tänne vielä uudestaan. Kenties kävelen joen vartta ja tarkistan, näkyykö sieltä mummolaan, joka on virran toisella puolella.