Kuten jo aiemmin kerroinkin, olen tämän lomani aikana lukenut ison pinon kirjoja. Moneen kertaan olen mielessäni kiitellyt Suomen erinomaista kirjastopalvelua. Varaaminen netin kautta on vaivatonta ja noutopyyntö tulee kännykkään. Jos hakemaani kirjaa ei löydy lähikirjastosta, se tilataan muista seutukunnallisista kirjastopisteistä. On tämä upea etuoikeus ja mahdollisuus!
Viime viikolla luin muutamassa päivässä lainaamani kirjat, kun tekstit tempasivat mukaansa niin, etten malttanut edes käydä nukkumaan ajoissa (toisaalta eipä ollut aamuisin kiire mihinkään).
Jo usean vuoden ajan minun on pitänyt lukea Riitta Lemmetyisen ja Marianne Janssonin kirja
Kun luostarin muurit murtuvat, ja nyt viimein hoksasin lainata kirjan, joka perustuu kirjoittajien omakohtaiseen kokemukseen luostarivuosista Maria- sisarissa Saksassa. Nuoret naiset halusivat omistautua Jumalalle ja tehdä omalla hiljaisella tavallaan evankelioimis- ja auttamistyötä ryhtymällä nunniksi, mutta luostarilaitos osoittautuikin vuosien myötä ankaraksi pakkolaitokseksi, jossa tahdin määräsi luostarin perustaja. Nunnien oma tahto murrettiin pala palalta eikä luostarin toimintaa ja johtajaa saanut arvostella tai kyseenalaistaa.
Kirjan oli erittäin puhutteleva, mutta aiheutti minussa myös kiukkua. Miksi ihmeessä hengellisyyttä voidaan käyttää noin räikeästi väärin? Miten joku voi ottaa itselleen niin suuren auktoriteettiaseman, että hän asettaa itsensä arvioinnin ulkopuolelle perustellen asemaansa sillä, että saa ohjeet suoraan Jumalalta oman "hurskautensa" perusteella?
Lemmetyinen ja Jansson erotettiin luostarista, kun he viimein uskalsivat kyseenalaistaa tiettyjä käytäntöjä ja vaativat Raamattuun pitäytymistä. Kirjan luettuani mietin, miten he ylipäätään ovat selvinneet noista vaikeista vuosista. Traumoja on ollut pakko työstää.
Kepeämpää lukemista tarjosivat Enni Mustosen kirjat
Kielon jäähyväiset sekä
Ruiskukkaseppele, (jotka luin nyt jo toiseen kertaan).
Olen tähän mennessä lukenut kaikki Mustosen (oikeasti FT Kirsti Manninen) romaanit ja aina odotan innolla uuden kirjan ilmestymistä. Manninen tuottaakin joka vuosi uuden kirjan ja viimeisin,
Emännöitsijä , oli niin suosittu lainattava, että jouduin odottamaan omaa vuoroani parisen kuukautta, vaikka sallittu laina-aika oli vain kaksi viikkoa. Enpä siis ole ainoa Mustos-fani!
Jaa että miksikö olen niin ihastunut Mustosen kirjoihin? Siksi, että kirjailijalla on taito vangita lukijansa tarinan sisälle kertomalla naisen näkökulmasta Suomen historiallisia tapahtumia. Yksinkertaisesti historiamme tulee aivan kuin lihaksi luiden ympärille. No myönnän, että onhan kirjoissa romantiikkaakin, mutta ei häiritsevästi. Toisaalta kepeää, mutta myös pohdiskelua herättävää tekstiä on ilo lukea.
Nyt kun olen jälleen päässyt lukemisen makuun, en osaa käydä nukkumaan ilman hyvää kirjaa. Tänä iltana lukuvuorossa Olli Seppälän toimittama
Askelia ajassa, eri ikäisten henkilöiden uskoontulokokemuksia. Onko Sinulla tällä hetkellä jokin kirja yöpöydällä ja luvun alla?
Leppoisaa viikonvaihdetta!
