KALLIOLLE, KUKKULALLE

Kylmä aamu, meillä viisi astetta pakkasta ja kuistin lasit, maa, oksat, kukkaset kuurassa. Kaunis päivä tästä kehkeytyi ja siksi päätimme pyörähtää vielä mökillä tyhjentämässä saunan vesisäiliön ja juomassa kahvit (termospullosta).

Mökkitien varrella on ns. Pikkuvuori, jonne olemme pitkin kesää suunnitelleet kiipeävämme ja tänään se vihdoin toteutui. Olen käynyt Pikkuvuorella viimeksi varmaan  neljäkymmentä vuotta sitten ja tänään mietin, miksi ihmeessä en ole näinä vuosina kiivennyt ihailemaan ihania maisemia. Miten olen saattanut unohtaa paikan ihanuuden? Toisaalta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Vuoren päältä avautui huikea näkymä järvelle

eikä toiseen suuntaankaan ollut mitenkään huono maisema.

Luonnon omaa taidetta kivien pinnassa

ja pehmeää, upottavaa jäkälää. Täällä poroilla riittäisi vähäksi aikaa syötävää.

Ja nyt tähän postaukseen on liitettävä vähän nostalgiaa vajaan kuudenkymmen vuoden takaa: koska isä ja äiti olivat maanviljelijöitä, töitä oli puskettava aamusta iltaan. Joskus oli kuitenkin pakko hengähtää lypsyjen välillä. Niinpä isä, äiti ja isoveljeni (minäpä en tuolloin ollut vielä syntynytkään) tekivät retkiä  Pikkuvuorelle maisemia ihailemaan. Lieköhän parin kilometrin matka taittui polkupyörillä? Eipä ollut silloin puuhapuistoja lapsille, mutta toisaalta ei semmoiseen olisi ollut varaakaan. Luonnossa sai liikkua ilmaiseksi.

Perhe on pistänyt oikein pyhävaatteet ylle, kun on lähdetty retkelle. Miten epäkäytännöllistä, mutta liikuttavaa! Puusto on kasvanut melkoisesti noista ajoista, sillä nyt järvelle ei ole ihan noin hyvää näkyvyyttä.

Isä polttelee piippua ja pojat seisovat miehekkäinä siinä isin vieressä. 💗

                                                              *     *     *     *

Nyt en aio pitää pitkiä välivuosia käydäkseni seuraavan kerran näissä maisemissa. Seuraava kerta voi tulla jo hyvinkin pian!