lauantai 29. syyskuuta 2018

KALLIOLLE, KUKKULALLE

Kylmä aamu, meillä viisi astetta pakkasta ja kuistin lasit, maa, oksat, kukkaset kuurassa. Kaunis päivä tästä kehkeytyi ja siksi päätimme pyörähtää vielä mökillä tyhjentämässä saunan vesisäiliön ja juomassa kahvit (termospullosta).




Mökkitien varrella on ns. Pikkuvuori, jonne olemme pitkin kesää suunnitelleet kiipeävämme ja tänään se vihdoin toteutui. Olen käynyt Pikkuvuorella viimeksi varmaan  neljäkymmentä vuotta sitten ja tänään mietin, miksi ihmeessä en ole näinä vuosina kiivennyt ihailemaan ihania maisemia. Miten olen saattanut unohtaa paikan ihanuuden? Toisaalta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.


Vuoren päältä avautui huikea näkymä järvelle

eikä toiseen suuntaankaan ollut mitenkään huono maisema.

Luonnon omaa taidetta kivien pinnassa



ja pehmeää, upottavaa jäkälää. Täällä poroilla riittäisi vähäksi aikaa syötävää.




Ja nyt tähän postaukseen on liitettävä vähän nostalgiaa vajaan kuudenkymmen vuoden takaa: koska isä ja äiti olivat maanviljelijöitä, töitä oli puskettava aamusta iltaan. Joskus oli kuitenkin pakko hengähtää lypsyjen välillä. Niinpä isä, äiti ja isoveljeni (minäpä en tuolloin ollut vielä syntynytkään) tekivät retkiä  Pikkuvuorelle maisemia ihailemaan. Lieköhän parin kilometrin matka taittui polkupyörillä? Eipä ollut silloin puuhapuistoja lapsille, mutta toisaalta ei semmoiseen olisi ollut varaakaan. Luonnossa sai liikkua ilmaiseksi.

Perhe on pistänyt oikein pyhävaatteet ylle, kun on lähdetty retkelle. Miten epäkäytännöllistä, mutta liikuttavaa! Puusto on kasvanut melkoisesti noista ajoista, sillä nyt järvelle ei ole ihan noin hyvää näkyvyyttä.


Isä polttelee piippua ja pojat seisovat miehekkäinä siinä isin vieressä. 💗



                                                              *     *     *     *

Nyt en aio pitää pitkiä välivuosia käydäkseni seuraavan kerran näissä maisemissa. Seuraava kerta voi tulla jo hyvinkin pian!



perjantai 28. syyskuuta 2018

MENNÄÄN METSÄÄN!

Varmaan moni suomalainen poikkeaa mielellään metsään eikä ihme, sillä metsä on kuin vihreä syli, voiman antaja, ilon tuoja.

 Tiistaina menin metsään, samoin tänään eskariryhmäni kanssa (kuten teemme joka perjantai) ja vielä töiden jälkeenkin poikkesin lähimetsässä miniäni ja Mauri-koiran kanssa. Metsän vihreyden keskellä, haavanlehtien suhistessa tuulen tahdissa tunsin levollisuuden lisääntyvän ja työviikon paineiden hellittävän. Metsä on niin ihana paikka! 💚


Voi, miten Maurikin nautti olostaan sammalmättäillä ja pehmeillä poluilla!







Eikö tämä näytäkin vähän ketun päältä? 





tiistai 25. syyskuuta 2018

SYYSKUINEN TIISTAI

Viime yönä vieraili halla. Sormia paleli, kun autoa käynnistelin ja istuinlämmitin piti jo laittaa vähäksi aikaa päälle.

Ihan lähellä työpaikkaa oli pakko pysäyttää auto tien sivuun ja ottaa kuva syksyisestä maalaismaisemasta. Aurinko yritti kivuta hitaasti korkeammalle taivasta ja puut hehkuivat syysmekoissaan.

Työpäivän päätyttyä käväisin pitkästä aikaa veljeni ja hänen vaimonsa luona. Kävin myös kuvaamassa lehmärouvia, jotka nauttivat raikkaasta syyspäivästä ja odottelivat lypsylle pääsyä. Lemmurouvat yöpyvät jo navetan lämmössä.

Lemmujen lempeät samettisilmät. 💗



Käväisin mökilläkin ja puoliso ajeli sinne myös työpäivän päätteeksi. Kamiinan oli heti pistettävä tulet, sillä sisälämpötila oli aluksi vain 8-asteinen. Siinä illansuussa ja saunan lämmetessä oli mukava tähyillä vastarannalle. Syksy se värittäää lehtipuut sielläkin kirjaviksi.
Järvi ei kyllä enää yhtään houkuttele uimaan.

Kurkien syysmuutto osui tälle päivälle. Tunsin haikeutta, kun katselin niiden ylilentoa ja kuulastelin viimeisiä tervehdyksiä. Kaipa ensi keväänä tavataan...

Illan hämärtyessä sytyttelin vielä pienen tulisoihdun rantaan. Pistin saksalaiselle ystävälleni kuvatervehdyksen mökkirannasta. Hän puolestaan istui juuri sillä hetkellä metrossa ja oli matkalla kotia kohti. Kesällä istuksimme näissä maisemissa mökin terassilla ja kuuntelimme hiljaisuutta. Hänelle suomalainen maisema oli ihmetyksen ja ihastuksen aihe.Tosin sitä se on minullekin. Rakas kotimaa!

Pieni lintu-blogin haaste: SYKSYN MERKKEJÄ



PS: Aamulla huomasin, että 150 000 blogikävijän raja on saavutettu. Kiitos Teille jokaiselle, jotka Kylätiellä vierailette! 💜


keskiviikko 19. syyskuuta 2018

SUKELLUS MUISTOIHIN

Mikähän päähänpisto minulle eilen tuli, kun kapusin vintille ja kaivoin vanhasta pahvilaatikosta nipun kortteja ja kirjeitä? Niitä lukiessani sukelsin hymyssäsuin muistoihin vuosikymmenten taakse.

Isän vanhin sisko, tätini Vieno, joutui varmaan käymään useamman kerran Helsingissä "klinikalla". Liekö syynä ollut struuma, joka Vienoa vaivasi. Yllättävää, että olen saanut häneltä kortin, jonka teksti päättyy sanoihin "odottelen vain, mitä tuleman pitää".Taisi tätiä jännittää tutkimuksiin meno ja lopputuloksen kuuleminen.



Äidin sisar Sirkka on lähettänyt pikkutytölle suloisen nimipäiväkortin. Minä olinkin kova leikkimään nukeilla.

 Ja voi! Isikin muisti pikkutytärtään kortilla silloisesta Neuvostoliitosta, Alusthasta vuonna -70. Isä oli tuolloin Äänekosken kauppalan valtuuston ja hallituksen jäsen, joten hän pääsi valtuuskunnan mukana ystävyyskaupungin matkalle. Tämmöistä en edes muistanut saaneeni ja tekstin sävykin yllättää, sillä 70-luvulla ei niin kovin hempeilty, vaikka varmaan me lapset isälle tärkeitä olimmekin.


Sukulaiset Vesangasta laittoivat kortin ripillepääsyn muistoksi kesällä -77. Osuuspankkitoiminta täytti näköjään 75 vuotta ja sen kunniaksi oli julkaistu postimerkki.

Mitenkähän tämäkin on päässyt unohtumaan? 80-luvulla olin erään skotlantilaisen Moyran kanssa kirjeenvaihdossa. Olisinkohan saanut osoitteen alunperin englanninkielen opettajalta? Moyran kirjeitä on tallessa jonkun verran. 

80-luvun alussa minusta tuli opiskelija ja muutamien opiskelukavereiden ja myöhemmin työkavereiden kanssa tuli kirjoiteltua ahkerasti. Niitä kirjeitä lukiessa tuli monta muistumaa mieleen. Osan kanssa olen yhteyksissä edelleen, osa on matkan varrella haihtunut pois.






Lapsuusystävän kanssakin kirjoiteltiin ahkerasti ja sain seurata pienten lasten kasvua ja kehitystä kirjeiden välityksellä. Nämä kirjeet ovat aarteita!


Mutta hei, onpa kiva, että korttipostia tulee tänäkin päivänä! Hämeenlinnassa kokoontui iso joukko postcrossaajia ja minäkin sain sieltä kaksi korttia. Kiitos, Auringonkukka ja Riutsi sekä muut allekirjoittaneet! 💗



 Minun on varmaan jatkettava laatikoiden kaivamista ja ilahdutettava itseäni pimeinä syysiltoina vanhojen kirjeiden parissa. Sen verran lystiä oli muistoihin sukeltaminen, vaikka sitä sanotaan, että sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee...