torstai 26. heinäkuuta 2018

KESÄLUKEMISTA

Tänä vuonna on muisteltu sisällissodan 100-vuotista historiaa. Suvullani ei ole juuri omakohtaista kosketusta asiaan, mutta tiedän, että moni suku kantaa henkisiä arpia tuosta kipeästä, kansakuntaa repineestä  ajasta. Ylilyöntejä tapahtui varmasti puolin ja toisin, toivottavasti anteeksiantamusta olisi myös samoin.
Keväällä kävin lapsuuskodissani ja kun siellä remontin alta piti viedä tavaraa pois, hoksasin kirjahyllyssä Väinö Linnan trilogian Täällä Pohjantähden alla. Niinpä sitten pyysin veljeltäni kirjat lainaan, sillä ajattelin kerrankin lukea klassikkosarjan ajankohtaisuutensa vuoksi. Isä nämä kirjat aikoinaan osti, meiltä jälkipolvilta ne ovat jääneet lukematta, mutta nyt olen siis sukeltanut Suomen historian vaiheisiin kuuluisan romaanisarjan kautta. En ole katunut päätöstäni tarttua luku-urakkaan, vaikkei aihe ole ollenkaan kepeä; päinvastoin.


Niin tuttu aloitus: Alussa oli suo, kuokka  - ja Jussi...
Olen nähnyt useampaan kertaan sekä Edvin Laineen että Timo Koivusalon elokuvaversiot,joten tekstiä lukiessani näen sieluni silmillä myös ne henkilöhahmot, joita kirjan sivuilla esiintyy: Koskelan Jussin ja Alman, Kivivuoren Jannen, Annan ja Oton, räätäli Halmeen, pappilan pariskunnan, jne. Elokuvat tuntuvat olevan aika uskollisia kirjan tekstille.

Molemmissa elokuvaversioissa mm. Akseli on juuri niin jäyhä, yksioikoinen ja puhumaton mies kuin mitä kirjakin kuvaa. Jostain kohtaa pilkahtaa helläkin puoli.


 Itse asiassa jo lapsena (mitenkähän sain luvan katsoa elokuvan?) muistan ihastuneeni mm. Akselin ja Elinan häävalssiin (Laineen versiossa) niin vahvasti, että halusin sen ehdottomasti myös omaksi häävalssiksi 30 vuotta sitten.


Linnan teksti on tietysti vanhahtavaa, välillä puuduttavaakin, mutta silti myös mielenkiintoista. Vaikka historiankirjat todistavat, että torppareita, kuten kirjan Akseli Koskela, osallistui taisteluun punaisten riveissä erittäin vähän - pääasiassahan  punaisissa olivat tehdastyöläiset - mullisti Linnan kirja  yleisen historiankäsityksen. Yhtä kaikki, oli miten oli, ajanjakso oli niin surullisen raadollinen Suomen kansan kohdalla.


Äitinä koen syvästi, miten kauhealta on mahtanut tuntua Jussi ja Alma Koskelasta (vaikka he fiktiivisiä hahmoja ovatkin), joiden kaksi poikaa valkoiset teloittivat ja esikoinen Akseli virui vuosia vankileirillä ja toisaalta miten Akselin ja Elinan kaikki kolme poikaa menehtyivät talvi- ja jatkosodissa. Samankaltaista surua koettiin oikeasti noina vuosina monessa perheessä; jälkimmäistä puolison papan veljen kaaduttua rintamalla.


 Kirjasarjaa lukiessa olen myös monesti ajatellut isääni varmaan senkin takia, että siellä täällä näkyy isän jättämiä sormenjälkiä. Vakaan maanviljelijän käsiin taisi aina jäädä vähän likaa, vaikka kuinka käsiään pesi. Rakas isä oli kova lukumies; siitä kai minullekin on periytynyt lukuinnostus.



Luku-urakka ei ole ihan vielä päätöksessä, mutta ennen syksyä viimeisenkin osan yli 500 sivua on kahlattu loppuun. Oletko Sinä kenties lukenut tämän trilogian läpi?



tiistai 24. heinäkuuta 2018

TALLINNA LILLEFESTIVAL

Ennen laivan lähtöä käväistiin Tallinnan vanhan kaupungin puolella. Muurin ulkopuolella oli ihastuttavia kukka-asetelmia, koska kaupungissa oli kansainvälinen  kukkaistapahtuma. Miten hienoa, värikästä, kekseliästä  kukkien käyttöä aiheena "Onnittelut kukista" ja "Puutarhan historian heijastus". Matkan viimeiset kukkakuvat tulikin otettua näistä upeista asetelmista.












Ihan nopea kierros muurien sisäpuolella, jäätelöjuomaa virkistykseksi ja sitten kohti satamaa. Helsingissä meitä odotti Putinin ja Trumpin huipputapaamisen takia normaalia tiukempi syyni ja bussin ikkunastakin saattoi havaita, että sekä poliiseja että sotilaspoliiseja oli kaupunki pullollaan ja asemoituina pitkin katuja. Onneksi pääsimme kuitenkin sutjakasti ohittamaan poliisipartiot ja auto suuntasi kohti Keski-Suomea. Kotona kaaduin sänkyyn kolmen aikoihin, mutta lämmin yö herätti parin tunnin nukkumisen jälkeen. No, ehkä talvipakkasilla on hyvä muistella sekä matkaa että hikistä hellekesää.


maanantai 23. heinäkuuta 2018

SATUMAISTA

Lauantai-iltapäivänä tutustuimme oikein suloiseen ja iloisesti maalatun talon pihapiiriin. Vuoden 2016 kauneimmaksi maalaiskodiksi valittu valokuvaaja Sigrid Absalonin talo ja pihapiiri oli ihan uskomaton. No, se matkan toinen sadekuuro sattui juuri sille hetkelle, kun ajoimme talon pihaan, mutta sitten kaivettiin vaan sadevarjot ja -takit esiin ja lähdettiin kiertelemään puutarhaa.
Kymmenisen vuotta sitten piha-alue oli ollut pelkkää heinää kasvavaa peltoa, mutta melkoisen paratiisin on perhe vuosien kuluessa luonut ympärilleen.







Illaksi ehdittiin Pärnuun ja majoituttiin ihan keskustassa olevaan siistiin hotelliin. Illalla oli kiva kierrellä kaupunkia ja kuvata mm. erilaisia ovia. Pärnu on oikein viehättävä kaupunki, Viron kesäkaupungiksikin tituleerattu.





Aamulla ehdimme olla opastetulla kierroksella ja jalkauduimme vähäksi aikaa myös meren rantaan. Täällä olisi voinut olla pidempäänkin.


Viimeinen puutarhakäynti ennen Tallinnaa: 77-vuotias Terje Luik, joskus neuvostoliittolaisessa elokuvassakin näytellyt pirteä tehopakkaus, on myös luonut oman puutarhaparatiisinsa pellosta ja heinäviidakosta.


Ennen laivan lähtöä ehdimme viettää pari tuntia Tallinnassa. Sielläkin sattui sopivasti olemaan Kukkaisviikko, joten matkamme viimeiset kukkakuvat löytyvät seuraavasta postauksesta.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

RIIKAAN TUTUSTUMASSA

Pääsääntöisesti saimme matkustaa kuumana hehkuvan auringon alla, mutta pari sadekuuroakin saimme niskaamme; toisen niistä Riikassa. Ilta alkoi hämärtää ja sadepilvet tekivät maisemasta harmaan, mikä valitettavasti näkyy myös kuvissa.

Muistoja Neuvosto-Latvian ajoilta. Jyhkeät graniittisotilaat paksuissa mantteleissaan tarkastelevat ohikulkijoita vaiteliaina.

Varmaan yksi kuvatuimmista rakennuksista Riikassa: Mustapäiden talo. Se on rakennettu alunperin 1300-luvulla, kärsi pahoja vaurioita toisen maailmansodan pommituksissa ja lopulta Neuvostoliiton miehittäjät purkivat koko rakennuksen (kamalaa!).  Se kuitenkin rakennettiin uudelleen 1990-luvulla Riian kaupungin 800-vuotisjuhliin.




Riikan historialliselle aukiolle saavuttuamme meitä odotti iloinen yllätys! Kansainvälinen Puddy Bears-näyttely oli koottu kaiken kansan iloksi. Löytyipä sieltä myös Suomen oma karhu!







Hiljaista tanssikansaa kaupungin puistossa. Aika suloisia kuitenkin.

138 metriä korkea Vapauden patsas kunnioittaa vapaussodassa kaatuneita uhreja.
Ilta hämärtyi nopeasti ja pitkän ajomatkan rasitukset painoivat matkalaisia. Hyppäsimme taksiin ja ajelimme takaisin hotelliin. Suihkun jälkeen oli mukavaa pujahtaa lakanoiden väliin unta houkuttelemaan.

                                                             *     *     *     *     *

Uusi aamu, uudet kohteet! Kello yhdeksältä oltiin jo Latvian kansallisen kasvitieteen puutarhassa Salapilsissä, jossa järjestettiin Ruusujen päivä ja markkinat. Taisi olla puutarhaihmisten paratiisi.








Aika moni matkalaisista osti markkinoilta kassikaupalla taimia, mutta siirryttiinpä jälleen uuteen paikkaan eli Baltezersin taimimyymälään, josta tehtiin uusia löytöjä. Itse tyydyin kuljeskelemaan ihanan vihreyden keskellä ja keskityin kuvaamaan perhosia, joita lenteli alueella runsain määrin.







Latvian ja Viron raja ylitettiin kolmen jälkeen ja neljältä oli jälleen uusi pihakierros. Se oli yksi mielikuvituksellisimmista pihoista ja esimakua saat siitä täältä. Oma kuvapostaukseni tulee lähipäivinä...